Olympialaiset ovat ohi, ja Suomen menestys maastohiihdossa jäi vaatimattomaksi. Miten tästä eteenpäin?

Suomalainen maastohiihto päättyi Milano–Cortinan talviolympialaisissa pettymykseen. Suomen saldoksi jäi vain yksi mitali – naisten viestin pronssi – kun neljä vuotta aiemmin Pekingissä menestys oli selvästi parempaa maastohiihdon kuuden olympiamitalin ansiosta. Tämän vuoden tulos ei ole historiallisesti ainutlaatuinen, mutta odotuksiin nähden se oli selvä alisuoritus.

Suomalaisjoukkue matkusti Italiaan realistisin mutta silti kohtalaisen korkeiden odotusten kanssa. Usealla urheilijalla oli taustalla vahvoja maailmancupin suorituksia, ja etenkin pitkiltä matkoilta odotettiin mitalitaistelua. Kisojen edetessä kävi kuitenkin selväksi, että aivan terävin kärki uupui, ja useat suomalaiset jäivät muutaman prosentin päähän parhaasta tasostaan. Kansainvälinen taso oli poikkeuksellisen kova, eikä pieniin epäonnistumisiin ollut varaa.

Suomalaiset hiihtäjät väläyttivät useissa kilpailuissa, mutta läpimurrot jäivät puuttumaan. Samalla kun Norjan miehet ja Ruotsin naiset hallitsivat ladulla, Suomi jäi sivurooliin. Useissa kilpailuissa suomalaisia nähtiin sijoilla 4–10, mutta palkintopallille asti matka jäi liian pitkäksi.

Lue myös: Naisten viisikymppiä päätti maastohiihdon olympialaiset naapurimaiden juhliin

Ainoa mitali tuli viestistä

Suomen ainoa maastohiihdon olympiamitali tuli naisten 4×7,5 kilometrin viestistä, jossa Johanna Matintalo, Kerttu Niskanen, Vilma Ryytty ja Jasmi Joensuu hiihtivät pronssille Norjan ja Ruotsin jälkeen.

Viestimitali oli sinänsä onnistuminen, mutta kokonaiskuvaa se ei pelastanut. Henkilökohtaisissa kilpailuissa suomalaiset jäivät kärkitaistelun ulkopuolelle. Viestissä nähtiin kuitenkin joukkueelta vahva ja tasainen suoritus, jossa kukaan ei romahtanut, ja mitali varmistui ennen kaikkea tasaisella tekemisellä eikä yksittäisen hiihtäjän huippuvedolla.

Viestimitali oli myös osoitus siitä, että Suomen naisten maajoukkueella on edelleen laajuutta. Useampi hiihtäjä pystyy hyvänä päivänä hiihtämään maailman kärjen tuntumassa, vaikka selkeitä voittajasuosikkeja ei tällä hetkellä ole. Erityisesti Vilma Ryytty onnistui viestissä erittäin hyvin, sillä hän hiihti oman osuutensa tasoonsa nähden vahvasti ja piti Suomen tiukasti mitalitaistelussa mukana. Ryytty ei kuulunut ennakkoon kisojen nimekkäimpiin suomalaisiin, mutta suoriutui paineen alla varmasti ja teki yhden uransa parhaista arvokisasuorituksista. Hän onnistui pitämään eron kärkeen hallittuna ja jätti ankkuriosuudelle realistisen mitalimahdollisuuden, mikä oli ratkaisevaa lopputuloksen kannalta.

Ryytty onnistui myös henkilökohtaisissa kilpailuissa tasoonsa nähden hyvin. Hän sijoittui 10 kilometrin vapaan hiihtotavan kilpailussa 18:sta ja yhdistelmäkilpailussa hän oli sijalla 15, jotka olivat hänen arvokisatasollaan vahvoja tuloksia. Sijoitukset osoittivat, että hän pystyy hiihtämään tasaisesti maailman parhaan parinkymmenen joukossa, mikä antaa hyvän pohjan tuleville arvokisoille.

Lähellä mutta ei riittävän lähellä

Suomen miehet taistelivat mitaleista viestissä, mutta jäivät lopulta neljänneksi kokoonpanolla Lauri Vuorinen, Iivo Niskanen, Arsi Ruuskanen ja Niko Anttola. Italia nousi ankkuriosuudella ohi ja jätti Suomen niukasti ilman mitalia.

Viestin neljäs sija kuvasi hyvin Suomen miesten kisojen kokonaiskuvaa: suoritus oli hyvä mutta ei riittävä. Joukkue hiihti tasaisesti ilman selviä heikkoja osuuksia, mutta kilpailijamaiden ankkurit olivat ratkaisuhetkillä vahvempia. Erityisesti Norja ja Italia pystyivät kiristämään vauhtia ratkaisevilla hetkillä tavalla, johon suomalaiset eivät vastanneet.

Sprintissä Lauri Vuorinen ylsi neljänneksi, mutta jäi selvästi mitalivauhdista. Se oli yksi kisojen parhaista suomalaisista henkilökohtaisista sijoituksista, mutta samalla kuvaava tulos eli lähellä, muttei riittävän lähellä. Finaalissa ero kärkeen kasvoi selvästi, mikä kertoi siitä, että absoluuttinen huippuvauhti ei riittänyt mitalitaisteluun.

Iivo Niskasen kisat päättyivät erityisen karulla tavalla. Hän sairastui ennen päätösmatkaa ja joutui keskeyttämään 50 kilometrin kilpailun, joka olisi ollut hänen suurin mitalimahdollisuutensa. Päätösmatkan keskeytys oli suomalaisille ehkä kisojen suurin yksittäinen pettymys, sillä normaalitilanteessa Niskanen olisi kuulunut kilpailun suurimpiin suosikkeihin.

Arsi Ruuskanen oli tasaisen varma ja esimerkiksi päätösmatkalla seitsemäs sija oli vahva suoritus. Hän hiihti yhdistelmäkisassa sijalle 11 ja oli vapaan osuuden viidenneksi nopein. Hän oli yksi Suomen tasaisimmista suorittajista. Samalla jäi kuitenkin tunne, että todellinen huippuveto jäi vielä syntymättä.

Ristomatti Hakolan kisat jäivät vaisuiksi, eikä kunto löytynyt odotetulle tasolle. Hän sairastui vielä kisojen loppupuolella, mikä kuvasti suomalaisten kokonaisongelmia. Maajoukkueen kokeneelta hiihtäjältä odotettiin selvästi enemmän.

Naisilla yritystä, mutta ei palkintoa

Kerttu Niskanen hiihti tasaisen vahvat kisat ollen yhdistelmähiihdossa viides ja viidelläkympillä seitsemäs. Sijat olivat hyviä suorituksia ottaen huomioon hiihtäjän alkukauden ongelmat, mutta henkilökohtainen olympiamitali jäi haaveeksi. Hän pysyi useissa kilpailuissa kärjen tuntumassa pitkään, mutta ratkaisuhetkillä vauhti ei aivan riittänyt mitalitaisteluun.

Johanna Matintalon kisat olivat epätasaiset, ja viidenkympin kilpailu päättyi keskeytykseen. Matintalo hoiti viestissä avausosuuden hyvin ollen vaihdossa hieman yli 12 sekuntia johtavasta Ruotsista, ja sprintissä hän oli sijalla 12, joka ei varmasti tyydyttänyt hiihtäjää.

Myös Jasmi Joensuu pettyi sprintissä, mutta hiihti vahvasti viestissä ja taisteli parisprintissä yhdessä Jasmin Kähärän kanssa. Loppuratkaisussa Kähärä kuitenkin hyytyi, eikä mitalitaistelua syntynyt. Parisprintti jäi suomalaisittain harmittamaan erityisesti siksi, että vielä viimeiselle kierrokselle lähdettäessä mitali oli mahdollinen.

Vilma Nissinen epäonnistui täysin olympialaisissa ollen yhdistelmäkisassa sijalla 40 ja sprintissä kymmenen sijaa paremmin. Tulokset eivät varmasti olleet sitä, mitä hiihtäjä haki ja mihin hän parhaimmillaan kykenisi. Viime vuoden Trondheimin MM-kisoissa hän oli viidelläkympillä hienosti sijalla 15.

Krista Pärmäkoskelle Milano–Cortinan kisat olivat uran viimeiset arvokilpailut. Tulokset jäivät vaatimattomiksi, eikä pitkä arvokisamenestys saanut toivottua päätöstä. Hän sai kuitenkin uuden mahdollisuuden sinetöidä uransa viidenkympin hiihdolla, vaikka oli jo lähtenyt kisoista kotiin ennen viestiä. Pärmäkosken ura oli yksi suomalaisen maastohiihdon menestystarinoista 2010- ja 2020-luvuilla, mutta viimeiset vuodet osoittivat sukupolvenvaihdoksen väistämättömyyden.

Leveä joukkue, vähän huipputuloksi

Suomen joukkueessa hiihtivät myös Liekari, Niilo Moilanen, Joni Mäki ja Niko Anttola. Heidän tuloksensa jäivät pääosin sijoille 20–50, mikä kuvastaa joukkueen tasaisuutta mutta myös terävimmän kärjen puutetta.

Emil Liekari ja Niilo Moilanen saivat arvokasta kokemusta olympialaisista, mutta tulostasolla he eivät vielä kuuluneet kärjen tuntumaan. Joni Mäki puolestaan jäi kauas parhaista vuosistaan, eikä sprintissä nähty hänen aiempaa terävyyttään. Niko Anttola teki tasaisia suorituksia ja osoitti kuuluvansa maajoukkueen runkoon myös tulevina vuosina.

Naisten puolella Vilma Ryytty, Jasmin Kähärä ja Amanda Saari saivat hyvää arvokisakokemusta, joka toivottavasti siivittää heidät vahvempaan lentoon tulevissa arvokisoissa . Heidän kehityksensä on tärkeää erityisesti pitkällä aikavälillä, sillä kokeneiden hiihtäjien urat ovat päättymässä tai lähestymässä loppuaan.

Top 10 -sijoituksia tuli useita, mutta todellinen mitalitaso jäi saavuttamatta. Tämä kuvastaa suomalaisen hiihdon nykytilaa eli maailman kärjen tuntumassa on muutamia hiihtäjiä, mutta aivan terävin kärki puuttuu.

Norjan miehet ja Klæbon näytös

Jos suomalaisesta näkökulmasta kisat olivat vaisut, Norjan miesten puolella nähtiin historiallisen kovaa tasoa.

Johannes Høsflot Klæbo voitti kaikki kuusi henkilökohtaista ja viestikilpailuaan ja teki olympiahistoriaa kuudella kultamitalilla yhdessä kisassa – enemmän kuin kukaan aiemmin talviolympialaisissa. Klæbo hallitsi niin sprinttejä kuin pitkiäkin matkoja tavalla, jota harvoin nähdään nykyaikaisessa maastohiihdossa.

Klæbon dominointi näkyi koko Norjan joukkueessa, joka suoriutui vahvasti kuten odottaa saattoi. Ranskalaisten hieno esiinmarssi mursi kuitenkin norjalaisten dominointia, ja Keski-Eurooppa oli muutenkin hyvin esillä sekä miesten että naisten puolella. Päätöspäivänä 50 kilometrillä nähtiin kuitenkin odotetusti täydellinen norjalaispodium. Norjan joukkueen leveys oli kaikesta huolimatta omaa luokkaansa, ja lähes jokaisessa kilpailussa useampi norjalainen sijoittui kärkeen.

Olympialaiset osoittivat, että Norja on yhä miesten puolella maastohiihdon mahtimaa, ja reserviä riittää, sillä moni mahdollinen mitaliehdokas jäi nuolemaan näppejään kotimaahan, koska valintakriteerit ovat vuonomaassa äärimmäisen tiukat ja kilpailu arvokisapaikoista kovaa.

Ruotsin naiset jatkavat valtakauttaan

Ruotsin naiset olivat jälleen olympialaisten vahvimpia joukkueita. Viestissä tuli hopeaa Ebba Anderssonin sähellysten tuloksena, mutta yksilökilpailuissa Frida Karlsson otti ylivoimaisesti kaksi olympiakultaa, ja Ebba Andersson jätti muut selkeästi taakseen 50 kilometrin hiihdossa.

Naisten sprintissä Ruotsi otti kolmoisvoiton. Linn Svahn, Jonna Sundling ja Maja Dahlqvist näyttivät, että Ruotsi hallitsee sprinttihiihdon naisten puolella, ja menestystä on odotettavissa ensi vuoden kotikisoissa Falunissa.

Ruotsin menestys perustui ennen kaikkea vahvaan kärkeen ja hyvään sisäiseen kilpailuun. Useampi hiihtäjä pystyi taistelemaan palkintopallisijoista, mikä antoi joukkueelle taktista vapautta ja vähensi yksittäisten epäonnistumisten merkitystä.

Ruotsin naisten taso korostaa suomalaisnäkökulmasta eroa. Ruotsilla on useita mitalisuosikkeja, kun Suomella vastuu jäi pitkälti Kerttu Niskasen harteille. Ruotsalaiset ovat onnistuneet rakentamaan järjestelmän, joka tuottaa tasaisesti uusia huippuhiihtäjiä, ainakin naisten puolella.

Ruotsin miehet suuri arvoitus

Yksi kisojen suurista yllätyksistä oli Ruotsin miesten vaisu menestys. Samalla kun Ruotsin naiset kuuluivat kisojen parhaisiin, miehet jäivät selvästi kärjestä.

Ruotsin miesten joukkueessa ei nähty odotettuja läpimurtoja, ja useat hiihtäjät jäivät kauas mitalitaistelusta. Tämä oli yllättävää erityisesti siksi, että Ruotsin miesten sprinttijoukkue on viime vuosina kuulunut maailman parhaisiin.

Tasapainon puute herättää kysymyksiä myös Suomessa eli kuinka rakentaa yhtä aikaa vahva miesten ja naisten maajoukkue? Ruotsin tilanne osoittaa, että edes suuri hiihtomaa ei automaattisesti menesty molemmilla puolilla.

Valmennus vaihtuu – muuttuuko suunta?

Olympialaiset päättivät yhden aikakauden myös valmennuksessa. Päävalmentaja Teemu Pasanen väistyy tehtävästään, ja uudeksi päävalmentajaksi on nousemassa ruotsalainen Joakim Abrahamsson, joka on Magnar Dalenin jälkeen vasta toinen ulkomaalainen päävalmentaja maastohiihdossamme.

Valmentajanvaihdos on merkittävä ratkaisu, sillä se kertoo Hiihtoliiton halusta uudistaa toimintaa. Ulkomainen päävalmentaja tuo väistämättä uusia toimintatapoja, ja erityisesti Ruotsin järjestelmästä haetaan esimerkkejä.

Abrahamssonin valinta viittaa siihen, että Hiihtoliitto hakee muutosta kansainvälisellä osaamisella. Hänellä on kokemusta Ruotsin maajoukkueesta sekä huippu-urheilun kehitystyöstä. Erityisesti nuorten hiihtäjien kehittäminen ja harjoittelun modernisointi ovat keskeisiä kysymyksiä tulevina vuosina.

Suunnanmuutos on tarpeen, sillä suomalaisen hiihdon ongelma ei ole yksittäinen epäonnistuminen vaan pitkän aikavälin trendi: mitaleita tulee yhä harvemmin ja kilpailijamaat menevät vauhdilla ohi.

Katse jo Faluniin ja Lahteen

Seuraava iso etappi on ensi talven Falunin MM-kisat. Ne näyttävät, oliko olympialaisten heikko tulos väliaikainen notkahdus vai merkki syvemmästä ongelmasta.

Falunin kisat ovat tärkeä välitavoite myös siksi, että ne antavat ensimmäisen kuvan uuden valmennusjohdon vaikutuksesta. Tulokset kertovat nopeasti, onko kehityssuunta oikea vai tarvitaanko vielä suurempia muutoksia.

Pidemmällä aikavälillä katse kääntyy kotimaahan ja vuoden 2029 Lahden MM-kisoihin. Kotikisat ovat suomalaiselle hiihdolle suuri mahdollisuus – mutta myös riski, jos suunta ei muutu. Lahteen halutaan menestyvä joukkue, mutta sen rakentaminen vaatii onnistumisia jo lähivuosina.

Milano–Cortinan olympialaiset osoittivat karulla tavalla suomalaisen maastohiihdon nykytilan. Tasoa on olemassa, mutta todellinen huippu puuttuu tai lepää liikaa vain muutaman hiihtäjän harteilla. Yksi viestimitali ei riitä maalle, joka on tottunut hiihtämään olympialaisissa kärkisijoista. Tulevat vuodet näyttävät, jäävätkö nämä kisat yksittäiseksi pettymykseksi vai käännekohdaksi suomalaisen hiihdon historiassa.

Hiihtoon liittyviä artikkeleja voit lukea myös ProXCskiing.com-sivustolta.