Suomalainen maastohiihto elää ladulla. Mutta millainen on ollut itse ladun matka – sen kehitys umpihankihiihtelyn ajasta koneellisesti kunnostettuihin tykkilumilatureitteihin? Tässä artikkelissa kurkistamme latujen ajamisen historiaan, teknologiseen kehitykseen ja siihen, miten ladut ja välineet ovat kasvaneet yhdessä – sekä miten ilmastonmuutos haastaa perinteitä ja tulevaisuutta.

Latujen kehitys on oma tarinansa hiihdetyistä laduista nykyisiin koneellisesti tehtyihin hiihtoratoihin, joiden myötä myös välineiden kehitys on ottanut harppauksia eteenpäin. Mikä on onkaan sitten latujen oma tarina eli mitä vuosien saatossa on tapahtunut latu-urille?

Latujen alku: polkuja ja perinteitä

Ennen koneita ja latukarttoja hiihdettiin siinä, missä päästiin – umpihangessa, metsän poluilla, järvien jäällä. Vanhoissa kyläyhteisöissä ladut syntyivät vähitellen: ensin joku hiihti uran, sitten toinen seurasi, ja vähitellen syntyi tallautunut latu. Näin syntyivät niin sanotut hiihtämällä hiihdetyt ladut – ladut, jotka syntyivät luonnollisesti hiihtäjien omasta kulkemisesta ilman koneita tai varsinaisia laduntekovälineitä.

Usein ensimmäinen hiihtäjä avasi uran hankeen, ja seuraavat vahvistivat sitä vähitellen. Paikoin ladun tekemistä autettiin tamppaamalla latu-uraan yhä syvemmälle lumeen, erityisesti kilpailuja tai koulumatkoja varten. Näin muodostui yhteisöllisiä latuja, joita käytettiin laajalti ennen koneellista aikakautta.

Kilpahiihto toi mukanaan tarpeen tasalaatuisille reiteille jo varhain 1900-luvulla. Aluksi latuja tampattiin suksilla, jaloin tai muilla vastaavilla keinoilla. Myöhemmin hevosten ja reen avulla lumessa voitiin ajaa tasaisempia latuja kilpailuja varten. Latujen huolto oli kuitenkin vielä täysin käsityötä.

Lue myös: Maastohiihdon tulevaisuus: haasteita ja mahdollisuuksia?

Moottorivoima mukaan: koneellinen latujen ajo alkaa

1950–60-luvuilla hiihtolatujen huoltaminen muuttui radikaalisti, kun moottorikelkat ja traktorit valjastettiin vetämään yksinkertaisia laduntekolaitteita. Näitä käytettiin etenkin hiihtoseurojen toimesta. 1970-luvulle tultaessa syntyivät ensimmäiset varsinaiset latukoneet – lumessa kulkevat tela-ajoneuvot, joiden perässä kulki latuhöylä tai -muotti. Näin voitiin tehdä tasalaatuista latua ja jopa useampi latu rinnakkain.

Samaan aikaan hiihtovälineet alkoivat muuttua. Suksen pohjamateriaalit, voiteet ja siteet kehittyivät vastaamaan yhä parempia latuja. Luistelutyylin yleistyttyä 1980-luvulla ladun rinnalle tarvittiin leveä, tasattu ura, joka vaati tehokkaampia latukoneita.

Tykkilumiladut: hiihtokauden pelastaja

1990-luvulta alkaen alettiin yhä useammin puhua tykkilumesta. Hiihtokeskuksissa, urheilukeskuksissa ja myöhemmin myös kuntien latuverkostoissa alettiin tehdä latuja keinolumella, jota tuotettiin säilötyn lumen tai lumitykkien avulla. Tämä mahdollisti hiihtokauden alkamisen jopa lokakuussa, kauan ennen luonnonlumia.

Tänä päivänä tykkilumiladut ovat mullistaneet harjoittelun ja koko hiihtourheilun. Kilpahiihtäjille ne tarjoavat tehokkaan hiihtoharjoittelun aloittamisen jo loppusyksystä ja harrastajille pääsyn hiihtotuntumaan jo hyvissä ajoin ennen varsinaisen talven alkua. Tykkilumilatujen tekeminen ja ylläpito on kuitenkin kallista ja energiaintensiivistä, mikä tuo omat haasteensa taloudellisesti että resurssien puitteissa.

Ilmastonmuutos pakottaa uudelleenajatteluun

Viime vuosina vaihtelevat talvet, sateet ja leudot jaksot ovat vaikeuttaneet perinteisten latujen ylläpitoa. Lumettomat tai vähälumiset talvet ovat ajaneet monet seurat ja kaupungit miettimään uusia ratkaisuja – tykkilumen lisäksi on kokeiltu lumivarastointia kesän yli, tekolunta ja jopa muovisia latupohjia.

Myös latukoneet ovat kehittyneet. Nykyiset koneet ovat varustettu GPS-paikannuksella, sää- ja reittiseurannalla sekä ympäristöystävällisemmillä moottoreilla. Samalla ladunlaatu on parantunut entisestään, kun koneet voivat säätää tamppauksen ja latumuotin tarkkuutta erilaisiin sääolosuhteisiin.

Kemiallinen lumi – tulevaisuuden laturatkaisu?

Kokeiluvaiheessa olevat kemiallisesti tuotetut lumet voivat tulevaisuudessa tarjota ratkaisun latujen tekoon yhä lämpenevässä ilmastossa. Näissä käytetään erityisiä kemikaaleja tai jääkiteen kaltaisia materiaaleja, jotka muodostavat hiihtokelpoisen pinnan myös plussan puolella. Teknologia on vielä kehitysvaiheessa, mutta sen etuna on nopea valmistus ja käyttöalueen laajentaminen – esimerkiksi sisähalleihin tai lämpimiin olosuhteisiin.

Kemiallinen lumi herättää kuitenkin kysymyksiä ympäristövaikutuksista, kierrätyksestä ja kustannuksista. Tulevaisuus näyttää, voiko tämä teknologia todella täydentää tai jopa korvata perinteisiä lumiratkaisuja hiihtolatujen ylläpidossa.

Ladun tulevaisuus

Vaikka hiihtolatu ei ehkä ole muuttunut samalla tavalla näkyvästi kuin sukset tai hiihtopuvut, sen merkitys on kasvanut. Moderni latu on yhdistelmä perinnettä, teknologiaa ja kestävyyttä – ja sen suunnittelu ja hoito vaatii tietoa niin lumitekniikasta, sääennusteista kuin hiihtäjien toiveistakin.

Latujen historia on kuin itse hiihto. Se on liikettä eteenpäin, joka on jatkuvasti muuttuva ja luonnon olosuhteisiin sopeutuva. Hiihtäjän ei enää tarvitse tampata omaa uraa metsän siimekseen, ja jokainen suksi, joka liukuu nykyladuilla, jatkaa tätä monikymmenvuotista perinnettä – toivottavasi hamaan tulevaisuuten asti.

Hiihtoon liittyviä artikkeleja voit lukea myös ProXCskiing.com-sivustolta.