Pirjo Muranen saavutti alle 20-vuotiaana suomalaisittain poikkeuksellista kansainvälistä menestystä. Kaikkiaan seitsemän henkilökohtaisen nuorten MM-mitalin lisäksi hän voitti sprintin maailmanmestaruuden 2001 ja kolme maailmancupin sprinttiä ja oli kolme kertaa toinen kaudella 2000–2001. Mikä mahdollisti menestyksen jo nuorena ja millaisia vinkkejä nyt 39-vuotias hiihtäjä antaisi nykynuorille?

Rovaniemellä urheiluperheessä varttuneen Pirjo Mannisen harrastuksiin kuuluivat hiihdon lisäksi yleisurheilu ja pesäpallo, jotka toivat harjoitteluun monipuolisuutta. Juuri monipuolisuutta Muranen pitää yhtenä tekijänä siihen, miksi hän menestyi jo nuorena kansainvälisesti niin hyvin. 

– Monipuolisuus oli hyvänä pohjana. Lisäksi myös voimaharjoittelua olen tehnyt jo alle 15-vuotiaana salilla. On uskallettu sitä voimaa tehdä. Myös kovia harjoituksia, anaerobista treeniä on tullut aika paljonkin. Voisin kuvitella, että peruslenkkivauhti oli ehkä varmaan kovempi mitä nykyään, karkeana veikkauksena. Huonona puolena ehkä, ettei sellaisia pidempiä rauhallisia lenkkejä nuorena tullut, Muranen tiivistää harjoitteluaan nuorena hiihtäjänä.

Lajinomaista voimatreeniä hän teki alle 15-vuotiaana kotonakin vetolaudalla, rautojen kanssa ylävartalovoimaa hän muistelee aloittaneensa myös alle 15-vuotiaana, mutta jaloille hän sanoo tehneensä punttiharjoittelua vasta aikuishiihtäjänä.

Määrällisesti harjoittelua tuli noin 500 tuntia lukiovuosina. Tärkeässä roolissa oli juoksu: Sitä oli paljon ja erilaisia treenejä radalla ja maastossa.

– Tehtiin joka vuosi loppukeväällä, keskikesällä ja syksyllä tuttu testijuoksu. Se oli hyvä mittari sen hetkisestä kunnosta ja tilasta. Pystyin jo heti ekojen kilsojen jälkeen omien tuntemusten perusteella päättelemään, minkälainen on lopputulos, Muranen sanoo.

Erilaiset loikkatreenit tärkeitä

Pirjo Muranen iskee Tukholmassa kuninkaan takapihalla. Taustalla Nicole Fessel. Kuva: NordicFoucs

Lukioon siirtyessään Muranen alkoi harjoitella lajinomaisemmin, vaikka hän oli jo sitä ennenkin hiihtänyt rullilla. Ennen lukiota yleisurheilu, juoksu ja pesäpallo olivat kuitenkin kesän harjoittelussa pääpainona.

– Rullilla tuli enemmän tehtyä tasatyöntötreenejä. Lisäksi tein sauvarinnettä ja sauvaloikkaa. Yksittäisinä treeneinä koin hyviksi ja eteenpäin vieviksi asioiksi sauvaloikkatreenit ja puhtaasti loikkaharjoitukset hiekkatiellä tai yleisurheilukentällä. Niitä on tehty 12-vuotiaasta asti ja aikaisemminkin, ne toivat tärkeää kimmoisuutta. Sauvakävelytreenejäkin oli, mutta paljon siellä oli sisällytettynä jotain juttua kuten sauvaloikkaa. Kyllä se lajinomaisuus kasvoi lukioiässä, ja vastaavasti yleisurheilu jäi vähemmäksi, Muranen muistelee.

Juoksu oli ylipäätään tärkeässä roolissa harjoittelussa, samoin hyväksi havaitut tietyt kovat harjoitukset. Muranen muistaa juosseensa sauvojen kanssa kerran viikkoon Ounasvaaralla ”ylävitosen” tehoharjoituksena. Vastaavana ”vakiotreeninä” toimi myös tasatyöntöharjoitus.

– Ne olivat seurantaankin hyviä juttuja. Sitä kautta oppi tuntemaan omaa kehoa, sykemittaria en siinä vaiheessa paljon käyttänyt. Ehkä tietyissä tilanteissa olisi ollut hyvä käyttää, ettei vauhti tietyissä pk-treeneissä lähde liian kovaksi, Muranen sanoo.

Murasen aikaan suomalaisnuorista useampi hiihti ikäluokissaan hyvällä kansainvälisellä tasolla, mikä auttoi kaikkia. Mitä ajattelet itse tuloksistasi ja menestyksestäsi nuorena?

– Olihan se. Ehkä jälkeenpäin avaa silmiä vielä enempi, että onhan se aika huikeaa. On se vaatinut motivaatiota ja asennetta, että päivittäinen touhu on ollut silloin jo ammattimaista. Se oli oma valinta, kyllä pääsin silloinkin vaikkapa näkemään kavereita sen mitä koin tarpeelliseksi.

Nopeutta juosten ja monipuolisesti lumella

Pirjo Manninen ankkuroimassa Suomelle kultaa Sapporon MM-hiihtojen viestistä. Kuva: NordicFoucs

Riittävä harjoittelu, riittävän kova harjoittelu ja asioiden oikein tekeminen toivat upeita tuloksia. Myös Jorma Mannisen mukaan ala-yläkouluikäisenä tullut monipuolisuus urheiluharrastuksissa oli kivijalka myöhemmälle hiihdon harjoittelulle. Erityisesti yleisurheilu kesällä.

– Se, mikä mielestäni säteili nuorten sarjan hiihtoihin, oli pikajuoksutyyppinen kilpailu ja harjoittelu. Pirjo juoksi keskimatkoja, toki eivät pitkätkään matkat olleet vieraita. Hiihtovalmennusta muutenkin ajatellen juoksu on ollut vahvasti mukana aikuisiälle saakka, Manninen sanoo.

Vastaavalla tavalla vahvan juoksutaustan omaavat nuoret hiihtäjät ovat nykyaikana harvassa, toki yksittäisiä tapauksia on.

– Juoksuharjoittelu on olennainen osa hiihdon valmentautumista. Näin se meillä oli, Manninen muistaa kaikkien valmennettaviensa osalta.

Juoksulenkkejä tuli usein kuntopiirin alle. Välillä juoksuosiossa mukana oli vetoja. Yleisurheilun puolella 800 ja 1500 metrille tähtäävinä harjoituksina radalla juostiin 200, 300 ja 400 metrinkin intervalleja. Myös pesäpalloharrastus palveli hyvin nopeusominaisuuksien kehittämistä.

Manninenkin korostaa voimaharjoittelun merkitystä.

– Voimaharjoittelua teimme omalla tavallamme, teimme sitä kohtuullisen paljon. Halusimme, että yläkropassa. hartioissa ja käsivarsissa, olisi voimaa. Aika pian voimaharjoittelu toi tuloksia, kun sitä systemaattisesti teimme. Se näkyi myös ladulla, Manninen sanoi.

Voimaharjoitteluun kuului raudan noston lisäksi luonnollisesti lajinomainen voimaharjoittelu, missä oleellinen osa olivat tasatyöntöharjoitukset intervalleina sopivan kalteviin nousuihin.

– Ei junnaavina, Manninen sanoo.

Lumilla harjoituksissa korostuivat erimittaiset intervallit eri maastonkohtiin Ounasvaaralla.

– Ne eivät olleet pituudeltaan kovin pitkiä, etteivät olisi menneet junnaaviksi. Yritimme lajinomaista nopeutta kehittää ja jalostaa. Ettei kauheasti hapoilla. Tietysti haponsietoakin piti kehittää, tehdä sellaisiakin harjoituksia jonkun verran.

-Heidi Lehikoinen