Urheilijasta valmentajaksi siirtyminen voi tapahtua monenlaisia polkuja pitkin.

Suunnistusvalmentaja Antti Harju ajautui valmentajaksi yllätysten ja sattumien kautta, mutta päätyikin mieluisaan työhön.

Harju edusti Suomea suunnistuksen MM-kilpailuissa vuosina 2004, 2006 ja 2008. Paras sijoitus oli vuoden 2006 Tanskan kisojen pitkän matkan 25. sija. Vielä oli hampaan kolossa tahtoa menestyä ja panostaa urheilemiseen, kun vuonna 2009 urheilupanostukselle tuli yllättävä loppu.

Antti Harju MM-kisoissa 2008. Kuva: WorldofO

Harjun rytmihäiriöiden todettiin johtuvan rakenteellisesta sydänviasta, joka esti tavoitteellisen ja kovatehoisen harjoittelun.

– En koskaan ollut ajatellut ryhtyväni valmentajaksi. En ylipäätään ollut juuri ajatellut, mitä teen opintojen jälkeen, sillä panostin täysillä urheilijana kehittymiseen, Harju muistelee.

Kriisistä selviämisessä auttoi tutussa porukassa, Kalevan Rastin joukkueen kanssa pysyminen.

– Suunnistuskisoissa hengaileminen ei ole mitenkään mielekästä, joten aloin tehdä valmennushommia Joensuussa. Se oli henkireikä, Harju kertoo.

Jo seuraavana vuonna Harjulle tarjoutui paikka Tampereella urheilulukion valmentajana. Samana vuonna suunnistusmaajoukkueen päävalmentajana aloittanut Juha Taini pyysi Harjun aisaparikseen joukkueen kakkosvalmentajaksi.

Harju oli valmentajan uransa alussa lopputyötä vaille valmis maanmittauksen diplomi-insinööri. Valmennusalan osaamista hän hankki suorittamalla valmentajan ammattitutkinnon.

– Tein samaan aikaan valmentajan töitä ja opiskelin. Se oli hyvä ja tehokas sisäänajovuosi, sanoo Harju.

Valmentajana kehittymisen hän näkee urheilijuuden tapaan jatkuvana kehitysprosessina. Aina on varaa kehittyä. Hän opiskelee koko ajan lisää asioita aina ehtiessään.

– Lajitaito-osaaminen on vahva puoleni. Haluaisin oppia pääsemään vielä paremmin urheilijan pään sisään. Pakon tunne urheilijan ja valmentajan välisestä keskustelusta pitäisi saada kokonaan pois niin että se sujuisi helposti ja rennosti. Joidenkin kanssa tämä on tietenkin helppoa, toisten kanssa vaikeampaa, Harju miettii.

Oma kokemus urheilija-ajalta auttaa tässä.

– Suurin hyöty omasta urheilijataustasta on, että on kokenut samanlaisia tilanteita. Tietää, miltä tuntuu arvokisoissa lähdössä, miltä leireillä tai harjoituksissa, ja keskusteleminen on siten helpompaa. Leireillä on helppo hahmottaa, milloin urheilijat tarvitsevat aikaa palautumiseen ja missä välissä voidaan esimerkiksi pitää palaveri, pohtii Harju.

Valmentajana kehittyminen opettaa asioita itsestä. Suurin yllätys Harjulle oli, miten helposti yksilöurheilijan ajattelumalli vaihtui muita varten tekemiseen.

– Urheilijan pitää olla itsekäs ja toimia oman linjansa mukaan. Valmentajana taas on oltava koko ajan tekemisissä ihmisten kanssa ja mietittävä ja tehtävä asioita toisten kannalta. Siirtyminen ajattelumallista toiseen tapahtui yllättävän helposti ja nopeasti, Harju muistelee.

Harju työskentelee tällä hetkellä edelleen suunnistusmaajoukkueen apuvalmentajana ja Tampereen Urheiluakatemian valmentajana. Lisäksi hänellä on neljä henkilökohtaista valmennettavaa ja harrastuksena aktiivinen toiminta huippuseura Kalevan Rastissa. Hän on tyytyväinen työnkuvaansa.

– Tällä hetkellä ajattelen, että haluan tehdä tätä koko työurani, hän sanoo.

– Tavoitteeni on kehittyä mahdollisimman hyväksi valmentajaksi. Positioilla tai nimikkeillä ei ole väliä, esimerkiksi että olisin päävalmentaja, vaan nimenomaan sillä, että itse tuntee ja tietää olevansa hyvä valmentaja.

Harju kertoo lisää monipuolisesta työstään ja monen osa-alueen yhdistämisestä huomisessa plussajutussa.

Edellisestä plussajutusta voit lukea urheilijasta valmentajaksi siirtyneen hiihtäjän Jussi Simulan ajatuksia.

– Outi Hytönen