Kolmeosaisessa artikkelisarjassa käsitellään perusteellisesti urheilijan ylikuntotilaa.

Käsitteet ylirasitus- tai ylikuormitustila – tai ehkä hieman virheellisesti ilmaistuna ylikunto – lienevät enemmän tai vähemmän tuttuja jokaiselle urheilijalle. Liiallisen kuormituksen aikaansaama elimistön stressitila johtaa suorituskyvyn tason laskuun ja normaalista poikkeavaan väsymykseen. Tila on siitä kurja, että se vaatii joskus tuskastuttavankin pitkältä tuntuvan tauon kaikenlaisesta harjoittelusta. Pahimmassa tapauksessa ylikuormitukseen ajautunut urheilija ei enää kykene jatkamaan uraansa varsinkaan aikaisemmalla tasolla. Orastavan ylikuormitustilan tunnistaminen, ennaltaehkäisy ja hoito ovat tärkeitä mutta kovin vaikeita asioita, sillä kyseinen tila eroaa monin tavoin muista sairauksista.

Tässä artikkelisarjassa käsitellään urheilijan ylikuormitustilaa, sen eri muotoja, ennaltaehkäisyä, diagnosointia ja hoitoa viimeisimmän tutkimustiedon pohjalta. Ensimmäisessä osassa käydään läpi ylikuormitustilaa, mitä se tarkoittaa ja mistä se johtuu. Toisessa osassa jatketaan pohtimalla ongelman oireita, tunnistamista ja diagnosoinnin vaikeutta sekä taustalla olevia syitä ja yleisyyttä. Viimeisessä osassa keskitytään siihen, kuinka ylikuormitus olisi mahdollista ehkäistä ja annetaan lopuksi käytännön vinkkejä ylikuormituksen käsittelyä ajatellen. Artikkelit pohjautuvat joulukuussa European Journal of Sport Science -tiedejulkaisussa ilmestyneeseen kattavaan katsausartikkeliin aiheesta.

Ylirasitustila, ylikuormitustila – mitä, miksi, miten?

Ihmiselimistö on mestari mukautumaan ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin, jotta seuraavalla kerralla elimistö selviäisi paremmin kohdattavista haasteista. Jotta harjoittelu tuottaisi tulosta, on elimistön tasapainotilaa tämän takia järkytettävä jatkuvasti joko harjoitusmäärän, -tehon tai -muodon vaihteluilla. Yksittäisen harjoituksen seurauksena tuleva hetkittäinen väsymys ja suorituskyvyn tason lasku saavat aikaan riittävän levon ja palautumisen kautta suorituskyvyn nousun aiempaa korkeammalle tasolle. Tästä käytetään nimitystä superkompensaatio. Liian vähäinen harjoitusärsyke ei riitä nostamaan kuntoa, samoin liian harvoin suoritetulla harjoituksella ei ole mahdollista nostaa suorituskykyä korkeammalle. Liian suuri kuormitus, varsinkin yhdistettynä riittämättömään palautumiseen, saa puolestaan aikaan väsymystä ja suorituskyvyn laskua. Jos urheilija malttaa aikaisessa vaiheessa levätä, on tämäkin ylikuormittuminen lyhytaikaista ja vaaratonta. Jos urheilija sen sijaan jatkaa itsepäisesti harjoittelua, saattaa hän ajautua pahaan ylikuormitustilaan, josta palautuminen vie pitkään, joissain tapauksissa useita vuosia tai koko loppuelämän.

Ylirasitustilasta käytetään kansainvälisesti nimityksiä overreaching (OR) ja overtraining syndrome (OTS). Suomenkieliset vastineet voisivat olla ylirasitustila (OR) ja ylikuormitustila (OTS). Eri termit kuitenkin sekoittuvat varsinkin puhekielessä ja usein onkin vaikea ymmärtää, mitä puhuja tarkoittaa. Ylikunto terminä on hieman harhaanjohtava, sillä kyseessä ei poikkeuksellisen korkea kuntotaso, vaan päinvastoin suorituskyvyn heikkeneminen. Tämän vuoksi on parempi pitäytyä kahdessa aiemmin mainitussa termissä (OR ja OTS). Näistä kahdesta ensin mainittu on lievempi ja jälkimmäinen vakavampi muoto. Tilat erottaa toisistaan toipumiseen vaadittava aika, ei siis edeltävän harjoittelun tyyppi tai väsymyksen aste. Kyseessä on kuitenkin ennen kaikkea jatkumo (kuva 1), joten ei ole lainkaan helppoa päättää, millaisesta ylirasitustilasta urheilija mahdollisesti kärsii. Ylirasitustila voidaan jakaa vielä toiminnalliseen (functional) ja ei-toiminnalliseen (non-functional) ylirasitustilaan. Toiminnallinen ylirasitustila tarkoittaa hetkellistä (päivästä muutamaan päivään) ylirasitusta, josta elimistö toipuu vielä melko helposti. Ei-toiminnallinen muoto viittaa puolestaan vaikeampaan, pidemmän toipumisajan (viikkoja tai kuukausia) vaativaan tapaukseen, joka voi johtaa hoitamattomana pahaan ylikuormitustilaan. Tila käsittää liiallisen harjoittelun lisäksi myös ongelmat esimerkiksi hormonijärjestelmän toiminnassa ja henkisessä hyvinvoinnissa. Toiminnallisen ja ei-toiminnallisen ylirasitustilan jako vastaa klassista jakoa sympaattisen ja parasympaattisen ylirasitustilan välillä. Ylikuormitustilan nimessä oleva sana syndrooma kuvastaa sitä tosiasiaa, ettei harjoittelu yksinään ole tilan takana, vaan siihen vaikuttavat monet muutkin asiat, kuten psyykkiset tekijät.

KUVA 1. Ylikuormitustilaa voidaan kuvata jatkumona, jossa normaalin harjoittelun kautta edetään ensin ylirasitustilaan ja myöhemmin ylikuormitukseen. Jos urheilija malttaa kuitenkin levätä ajoissa, on hänen mahdollista välttää pitkälle ylikuormitukseen ajautuminen.

Ylirasituksen ja ylikuormituksen erottaminen toisistaan on pulmallista, lisäksi koko tilan diagnosointi on usein vaikea, ellei melkeinpä mahdoton tehtävä. Ylikuormitus onnistutaan diagnosoimaan usein retrospektiivisesti siinä vaiheessa, kun raja ylirasituksen ja ylikuormituksen välillä on ylitetty. Tämä siksi, että jälkeenpäin on aina huomattavasti helpompaa tehdä päätelmiä siitä, missä mentiinkään jo yli. Eräs avain ylikuormituksen tunnistamiseen voisi olla asiantuntijoiden mukaan pitkään jatkunut urheilijan heikentynyt suoriutuminen harjoituksista sekä lisäksi elimistön biologisten, hormonaalisten ja neurokemiallisten säätelymekanismien normaalista poikkeava toiminta. Kyseessä on siis vakava, koko elimistöä koskettava tilanne, josta ei valitettavasti ole oikotietä pois. Raja ylikuormitustilan ja optimaalisen suorituskyvyn välillä on hiuksenhieno, etenkin fysiologisten ja biokemiallisten tekijöiden osalta. Tämän vuoksi huippu-urheilijat tai huipulle tähtäävät yksilöt ovat muuta väestöä alttiimpia ajautumaan ylikuormitukseen; onhan huipulle tähtäävä harjoittelu tasapainoilua juuri tuolla rajalla optimaalisen ja liiallisen harjoittelun välillä. Ongelman ympärillä häilyvä epävarmuus ja tietämättömyys ovat pitkälti seurausta siitä, että tilan aiheuttamat oireet vaihtelevat hyvin yksilöllisesti, niitä on raportoitu runsaasti, ne ovat epätarkkoja, ja kaikkein tärkeimpänä: niitä ei ole tarkemmin tutkittu. Tässä vaiheessa lienee sanomattakin selvää, että urheilijan ylikuormittumisen eri muodot ja asteet ovat edelleen kova pähkinä purtavaksi asiantuntijoillekin.

Toisessa osassa jatketaan ylikuormitustilan diagnosoinnin parissa. Lisäksi pohditaan syitä sille, miksi urheilija ajautuu ylikuormitukseen ja lisäksi kerrotaan ongelman yleisyydestä eri ikäisten ja tasoisten urheilijoiden keskuudessa.

-Ida Heikura

Lähde

• Meeusen, R., Duclos, M., Foster. C., Fry, A., Gleeson, M., Nieman, D., Raglin, J., Roetjens, G., Steinacker, J. & Urhausen, A. 2013. Prevention, diagnosis and treatment of the overtraining syndrome: Joint consensus statement of the European College of Sport Science (ECSS) and the American College of Sports Medicine (ACSM). European Journal of Sports Science 13, 1-24.