Keijo Kurttilan hiihtouralle sprintti oli pelastus. Maatilalla työntekoon kasvanut Kurttila ylsi parhaimmillaan maailmancupissa neljä kertaa kolmen joukkoon.

Kurttila, 45, kasvoi hiihtäjäksi maatilan töiden ohessa. Nuorempana Esko Lähtevänojan valmennuksessa harjoitellut Kurttila kiteyttää nuoruusvuosiensa harjoittelun yksinkertaisesti: tehoja paljon ja töitä paljon. 

– Tein tehoja paljon, räväkkyyttä. Sitä tehtiin nuorena aika paljon. Harjoituksena oli tehorinne, sellainen jyrkkä hiekkamäki. Sitä mentiin täysillä, suunnilleen puoli minuuttia kestoltaan, niin monta kertaa kuin jaksoin. Maitohapon kestoa sai aika hyvin. Se oli aikuistenkin sarjaan hyvää treeniä. Muuten lenkillä käytiin silloin kun kerettiin. Olisihan sitä voinut vähän enemmänkin treenata, mutta maatalon arkea oli, että tehtiin töitä, Kurttila sanoo.

Monipuolisuutta Kurttilan arjesta ei lapsena puuttunut. Hän nimittäin saattoi vaikkapa leikkiä naapureiden kanssa kolmen kilometrin päässä olleella soramontulla hippaa päivän, jota ei edes ajatellut harjoitteluksi. Jälkikäteen hän sanoo, että siinähän rinnettä ylös-alas-juostessa tuli intervallia koko päivä.

– Pihapelejä meillä ei hirveästi ollut. Yleisurheilukilpailuissa kävin, joissa juoksin 60 metriä ja hyppäsin pituutta. Inhosin juosta pitkää matkaa. Se oli nopeutta ja terävyyttä, loikkia ja kimmoisuutta. Se tuli luonnostaan.

Kurttilan uran pelasti sprinttihiihto, sillä hän ehti kertaalleen lopettaakin uransa siirryttyään yleiseen sarjaan. Tuolloin ei ollut vielä 23-vuotiaille omaa sarjaa nuorten MM-kisoissa, eikä nuorukainen yleiseen sarjaan siirryttyä ”valovuoden päässä” kärjestä ollessaan nähnyt jatkamista mielekkääksi.

– Sprintti kun tuli, herättelin harjoittelua uudelleen. Pariin vuoteen en treenannut yhtään, ja kyllä minä niitä velkoja makselin ihan loppuun asti.

Tauko kului aamusta iltaan töitä tehdessä, mutta kun ”uusi ura” alkoi, harjoittelu tuntui taas mielenkiintoiselta ja urheiluun oli paloa. Tuli sprinttiryhmä ja Hannu Kaikkonen ryhtyi Kurttilan valmentajaksi.

– Silloin vähän jo katsoimme, mitä pitäisi tehdä. Kaikkia osa-alueita piti kehittää. Toisaalta kestävyyspuolta minulle oli tullut vähän työnteon kautta. Aika kestävä olin. Kehityin nopeammin kuin muut, kun muutamia vuosia treenaaminen jäi vähän vajaalle teholle. Se antoi itsellekin potkua. Treenaaminen oli määrätietoisempaa silloin.

Lyhyttä ja terävää treeniä usein neljä kertaa päivässä

Voimaharjoittelua painojen kanssa Kurttila ei tehnyt:

– Lukiossa nostin kerran penkistä 120 kiloa ja totesin, että kyllä tämä minulle riittää. Lihas kasvaa minulla liian nopeasti, jos alkaa painojen kanssa tehdä. Etunojaa ja vatsalihaksia tein tosi paljon. Kun selkä aika varhaisessa vaiheessa meni, jouduin tekemään tukitreeniä. Omalla painolla tein.

Sprinttihiihtäjänä Kurttila oli hyvässä opissa Ari Palolahden ja Marko Kinnusen seurassa. Hänelle itselleen ”aika-ajo oli vähän ongelma” jostain syystä, mutta sen jälkeen usein sujui. Kurttilan aikana erävaiheeseen pääsi vain 16, joten siinä olikin monelle tekemistä ja piti olla hereillä.

– Taktisessa hiihtämisessä olin luonnostaan ihan hyvä.

Kun Kurttila oli Kaikkosen valmennuksessa, harjoittelu kiteytyi sanaan intervalli.

– Intervallia tein tosi paljon. Lyhyttä ja terävämpää monesti neljä kertaa päivässä, enempi ärsykettä ja lyhyempää. Se passasi minulle ihan hyvin. Saattoi olla niin, että aamulla tunti juoksua, päivällä intervallia, sitten iltapäivällä käytiin vähän hiihtämässä ja illalla jotain loikkia.

Millä mielillä olet aktiiviurasi jälkeen seurannut suomalaista hiihtoa ja erityisesti sprinttiä?

– Tosi mielenkiintoista on katsoa. Sprintti on vähän semmoinen, että kyllä sinne pitäisi vähän mennä opettamaan poikia. Kovakuntoisia he ovat, mutta eivät he osaa hiihtää yhtään ryhmässä. Tärkeää on kärjessä 200 metrin jälkeen, johtaa ja hallita. No, minun aikanani oli yksi Hetland, joka oli 200 metrin kohdalla yleensä viimeinen ja katseli, kun pojat väsyttivät itsensä, Kurttila sanoo virnuillen.

– Kovakuntoisia hiihtäjät ovat, nykyään sprintissä pärjää distanssimiehetkin. Hiihto on kehittynyt aika paljon herkkyyslajiksi, pitää olla herkkyyttä. Iivokin pärjää 50 kilometrillä ja sprintissä, sehän on sitten, että mikä matka miellyttää hiihtää.

Nykynuorille hän antaa saman vinkin kuin omille hiihdosta innostuneille lapsilleen: liikkukaa paljon ja monipuolisesti.

– Nykyään lenkki on lenkki, ei tule sellaista luonnollista leikinomaista liikkumista juuri ollenkaan. En tiedä, onko liian totista, mutta semmoista liian suunnitelmallista. Kyllä luonnollista liikettä pitää tulla.

Kaksi esimerkkiviikkoa 15-16-vuotiaan Kurttilan harjoiitelusta:

Esimerkkiviikko 1.

Esimerkkiviikko 2.

-Heidi Lehikoinen