Siirtymä nuorten sarjasta aikuisten huipulle on matka, joka vaatii paljon niin urheilijalta kuin valmentajaltakin. Jarmo Riski on valmentajana kulkenut tuon matkan Virpi Sarasvuon ja Aino-Kaisa Saarisen kanssa. Kestävyysurheilu.fi kysyi Riskin ajatuksia nuorten ”jalostamisesta” aikuishuipulle.

– Urheilijalle tärkeää on, että saa systemaattisesti viestiä siitä, että hän kehittyy jatkuvasti ja on parempi urheilija, vaikka kilpailutulos ei välttämättä aina harppaisikaan niin paljon eteenpäin. Se on tosi ratkaisevaa. Pitää saada viestiä siitä, että oma työ on kantanut ja tuottanut tulosta. Ne viestit pitää hakea pääsääntöisesti muusta kuin kilpailutuloksista. Toki joillain korreloi suoraan kilpailutulokseen, muttei kaikilla, Riski sanoo. 

Varsinainen ”jalostaminen” tarkoittaa jokaisella eri asioita, sillä urheilijat kehittyvät eri tahtiin ja heillä on erilaisia vahvuuksia. Yleisellä tasolla hän pitää olennaisena sitä, että uskalletaan panostaa ja luottaa omiin vahvuuksiin. 

– Usein liikaa keskitytään heikkouksien eliminointiin. Kokemukseni on, että pitää uskaltaa panostaa siihen, missä on hyvä ja millä aikoo tulokset tehdä. Se on yksi keskeinen asia harjoittelun suunnittelussa.

– Asioita herätään usein tekemään siinä vaiheessa, kun ne alkavat rajoittaa, kun mieluiten alle 16-vuotiaana pitäisi heikot lenkit laittaa kuntoon. Siellä niihin on aikaa. 20–25-vuotiaana niihin ei enää oikein olisi aikaa.

Kestävyysurheilussa hosuminen ei yleensäkään kannata, eikä myöskään tässä vaiheessa. Kiire ei saisi olla.

– Ei jätetä kehittymisessä vaiheita väliin. Ei kiirehditä harjoittelun kanssa. Jos kehitys on hitaampaa kuin arveltu, kovempaa harjoittelua pitää lykätä tulevaisuuteen. Ei voi katsoa kalenterista, koska on valmis treenaamaan entistä kovempaa. 

Suomalaiselle nuorten sarjoista aikuishuipulle tähtäävällä alle 25-vuotiaalla yksi haaste on, miten pystyy rakentamaan hyvän kilpailuohjelman.

– Se on ollut pitkään aika haasteellinen maajoukkueen takana olevalle urheilijalle. Pitää saada tarpeeksi kovia kisoja, muttei liikaa ettei tule liikaa matkustamista. Tavoitteellisen kilpailuohjelman läpivienti on kehittymisen kannalta ihan ratkaisevaa. Siihen liittyy myös, että oppii matkustamaan , oppii urheilijan elämäntavan ja kaiken mitä kilpailemiseen ja leireilyyn liittyy.

Valmentajan ja urheilijan on löydettävä heille toimiva kommunikaatio ja tapa toimia. Se vaatii kasvua molemmilta. 

– Valmentajalla pitää olla myös raakaa tietoa siitä, mitä on kansainvälinen vaatimustaso. Pitää tietää, mitä on kansainvälisen tason harjoittelu ja mitä siihen vaaditaan. Pitää jatkuvasti haluta oppia.

Sekä Sarasvuolla että Saarisella oli ”voimakas halu tulla niin hyväksi urheilijaksi kuin vaan ikinä voi tulla”. Se oli Riskin mukaan ihan keskeinen asia.

– Totta kai pitää olla riittävää lahjakkuutta urheilemiseen. Jos on 20-vuotiaana Suomen parhaita, riittävää lahjakkuutta kyllä on.

Järjestelmä maajoukkueineen auttaa urheilijaa vasta sen jälkeen, kun urheilija uskaltaa heittäytyä huippu-urheilijan uralle. Olosuhteiden, valmennuksen, tukea ja leirien lisäksi maajoukkue auttaa myös kilpailuohjelmassa.

– Jos olet riittävän hyvä, maajoukkue mahdollistaa hyvän kilpailuohjelman. Riittävän kovia kilpailuja kansainvälisellä tasolla. Maajoukkuetaso on yleensä ollut merkittävä parannus siihen, millaisella kalustolla pääsee kilpailemaan. 

– 20–25-vuotiaana on myös pakko oppia olemaan tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, jos haluaa, ettei maailmalla stressaannu.

”Hyvistä oheisharjoitteista ei kannata luopua” 

Sekä Saarista että Sarasvuota auttoi uran varrella eteenpäin tosi kova kilpailu. Vaikka kaksikon nuoruusvuosista on jo aikaa, moni asia on yhä samoin. Suomalaisilla nousu maailman huipulle ottaa yleisesti aikansa, ja nykyhiihdossakin monet tuon ajan periaatteet toimivat: 

– Sekä urheilijan että valmentajan pitää pystyä erottamaan rohkeus ahneudesta. Kun satsataan kovasti, se on eri asia kuin se, että ollaan ahneita määrässä tai tehossa tai missä tahansa. Ihmisenä ja urheilijana kasvu määrittää huipulle nousemisen aikataulun, jos sinne eväitä on. Valmentajan näkökulmasta se tarkoittaa, että valmentajalla pitää olla malttia, turhautumisen sietoa. Urheilijan kehittymistahti määrittää sen, millä mennään eteenpäin. Arvokkaita luonnollisen kasvun ja kehittymisen vuosia (13–18-vuotiaana) ei saisi hukata.

Urheilussa on moni asia kuitenkin toisin: Sarasvuon ja Saarisen nuoruusajoista monilajisuus on vähentynyt. 

– Kun nuo naiset olivat parikymppisiä, leireillä pelattiin salibandya ja jalkapalloa. Esimerkiksi Virpi oli siinä taitava ja nopea. Se kehittää taktista silmää, oppii lukemaan tilanteita ja ihmisiä sekä haastaa kaveria. Sitten ne tulivat ”kielletyksi”, ajateltiin että se (peleihin käytetty) aika on pois lajiharjoittelusta. Ei hyvistä oheisharjoitteista kannata luopua, Riski kuvaa.

Akatemiatoiminta on muuttanut nuorten valmennustoimintaa ja tuonut myös tarjolle asiantuntijoita erilaisiin asioihin.

– Harjoittelun kautta hankittavaa kunto, taitoa ja ominaisuuksia on ohjelmassa enemmän kuin aikaisemmin, ominaisuuksia pitää harjoittelemalla hankkia erikseen. Monilajisuus hoiti aiemmin monta tärkeää ominaisuutta kuntoon kuin huomaamatta, Riski miettii muutoksia.

”Tietyt ominaisuudet olivat jo 20-vuotiaina valmiina, niitä on vaan jalostettu ja kehitetty eteenpäin”

Vaikka jokaisella on oma aikataulunsa urheilijana ja ihmisenä kasvamisessa, poikkeustapaukset eli useimmiten mitalistit usein nousevat aikuishuipullekin vähän nuorempana.

– Olemmeko valmentaneet vuosien saatossa nuoria niin hyvin, että he menestyvät hyvin siellä nuorten MM-kisoissa, mutta sen jälkeen ei ole enää paljon harjoittelun kautta otettavia askeleita jäljellä? Ei ole ongelma, jos tulee hitaasti huipulle, kunhan tulee. Se on ongelma, jos nuorten MM-mitalistista ei saada aikuishuippua. Toki aika hyvällä prosentilla olemme heitä saaneet kovalle tasolle.

Jokainen on yksilöllinen, mutta millaisia valmiuksia urheilijalla itsellään pitäisi parikymppisenä olla, että jalostuminen aikuishuipulle olisi mahdollista? 

– Valmius voisi tarkoittaa sitä, että on riittävät voimatasot siihen, että pystyy tekemään oikeaa tekniikkaa ja pääsee kovaa. Se oli Aikun ja Virpinkin kohdalla ratkaisevaa. He olivat nuoresta pitäen sellaisia, että pääsivät kovaa. Sitä vauhtia kaivettiin vain lisää. Taitoa, voimaa ja kehonhallintaa pitää treenata nuorena paljon, että vauhtia löytyy. Hapenottokyky pitää olla oman lahjakkuuden maksimitasoissa. Kokemukseni on, että korkeimmat arvot ovat noin 20–22-vuotiaana, eivätkä absoluuttiset arvot siitä enää kovin paljon nouse. 

– Harjoitusvuodet tuovat sitten kovuutta, että sitä ominaisuutta pystyy hyödyntämään paremmin. Jos miettii Johaugia, Karlssonia, Bolshunovia ja Kläboa, heillä oli kova alkuvauhti ja kyky hiihtää kovaa, mutta ensin eivät jaksaneet hiihtää sitä maaliin asti. Tietyt ominaisuudet olivat jo 20-vuotiaina valmiina, niitä on vaan jalostettu ja kehitetty eteenpäin, Riski sanoo.

-Heidi Lehikoinen