”Jos meillä ei olisi tätä lumista talvikauttamme, ei myöskään tulostasomme kestävyysmatkoilla olisi sellainen, mitä se nyt on. Lumiset tiemme sekä kylmemmät ilmamme talvella estävät juoksuharjoittelua. Sinä aikana kokoamme ruumiiseemme raakaa energiaa, mikä sitten kevään tullen kovalla harjoittelulla muokataan kesän aikana tarpeen tullen käytettäväksi.”

Näin kirjoitti Paavo Nurmi vuonna 1923. Paavo Nurmen ja häntä ennen Hannes Kolehmaisen harjoitteluun vaikutti suuresti Hanneksen isoveli Viljam Kolehmainen. Tässä jutussa ei käydä läpi lentävien suomalaisten harjoittelun perusteita, vaan juoksemiseen ja kehittymiseen liittyviä uskomuksia, jotka ajan myötä ovat muuttuneet toisten tultua tieteellisesti vahvistetuiksi, toisten taas kumotuiksi.

Lainauksessa mainittuun talveen viitaten, Paavo Nurmi piti kilpailukauden jälkeen kolmen kuukauden lepokauden ennen kuin alkoi valmistautua uuteen kauteen. Tammi-helmikuun ajan harjoittelu oli pelkkää kävelyä, ennen kuin juoksentelu alkoi uudestaan maaliskuussa. Myös Hannes Kolehmainen käveli talvet. Vaikka juoksu olisikin maittanut, hän seurasi veljensä antamia harjoitusohjeita:

”Villiam on aina kirjeissään minua neuvonnut etten vaan juoksisi ainakaan vielä liikaa paljoa tai liikaa kovaa harjoituksissa, sen takia en ole vielä paljoa juossut vaikka on mieleni tehnytkin. Kävellyt olen tavallisesti mutta en sitäkään liikaa.”

Talven kylmän ilman pelättiin vahingoittavan keuhkoja, joten Helsingissä asuessaan Kolehmainen juoksi talvella sisällä Maneesissa muutamana päivänä kuukaudessa tai joskus leutona päivänä meren jäällä.

Ympärivuotinen harjoittelu tuli ohjelmaan vasta 1940-luvun juoksijoilla. Vuoden 1952 keväällä suomalaisjuoksijoita lähetettiin ensimmäisiä kertoja talviselle etelänleirille. Vanhat mestarit Kolehmainen ja Nurmi epäilivät suuresti leirin hyötyjä. Hannes Kolehmainen pelkäsi juoksijoiden kunnon romahtavan kuumassa ilmassa ja Paavo Nurmi piti koko reissua turhana humpuukina.

Nurmi ja Kolehmaiset harjoittelivat paljon kävellen, sillä tehtiin pohjakunto juoksulle. Kun 1930-luvulla ensimmäiset juoksijat alkoivat harjoitella pelkästään juosten, epäiltiin, ettei se voi pitkälle kantaa, kun pohjakunto jää tekemättä. Vaikka juosten harjoitelleiden tulokset olivat hyviä, niiden ajateltiin voineen olla vielä kovempia, jos kävely olisi kuulunut ohjelmaan. 1950-luvulla Kolehmainenkin jo alkoi uskoa, että kaikki harjoitukset voi tehdä juosten, mutta Nurmi puolusti edelleen kävelyn roolia.

Suomalaisten yllettyä olympiaradoille loistaviin mitalisaaliisiin, pohdittiin usein, mistä johtui suomalaisten ylivoima. Nurmen mukaan suurin tekijä ovat suomalaiset luonteenominaisuudet, toiseksi suurin ruumiinrakenne (erityisesti sisäelimet), kolmanneksi Suomen maasto ja ilmasto, ja vasta näiden jälkeen tulevat sauna, hieronta ja harjoitusohjelmat. Ulkomaalaisilta puuttui ”itsepäistä, kärsivällistä tarmokkuutta” ja monet olivat ruumiinrakenteeltaan ”heikompia kuin suomalaiset juoksijat”.

Ulkomaiden maastossa suurin ongelma olivat Nurmen mielestä kovin suorta tiet, jotka tympäisevät. Suomalainen maisema oli vaihtelevampi, tiet mutkaisia ja mäkisiä.

Kolehmaisen veljestrio uskoi vahvasti kasvissyönnin vahvistavaan voimaan. Nurmikin oli nuorena kasvissyöjä, mutta alkoi parikymppisenä sekasyöjäksi. Kahvia ja teetä hän vältti armeijaikään asti, mutta niiden nauttimisen aloittaminen ei suinkaan huonontanut tuloksia.

– Outi Ojanen

Lähteet:
Paavo Nurmi. Elämä, tulokset ja harjoitusmenetelmät (WSOY, 1925)
Ossi Viita: Hymyilevä Hannes (Otava, 2003)
Paavo Nurmi ja Erkki Vettenniemi: Täpärin voittoni ja muita kirjoituksia (WSOY, 2010)
Erkki Vettenniemi: Suomalaisen kestävyysjuoksun historia (SKS, 2014)