Kun hiihtäjä menestyy nuorten sarjoissa kansainvälisesti, se ei automaattisesti ole alku suurelle menestyksentäyteiselle urheilutarinalle aikuisten sarjoissa. Maija Puukilainen (nykyään Hänninen) seisoi Asiagossa 31. tammikuuta 1996 nuorten MM-kilpailuissa 5 kilometrin perinteisen kultamitalistina, mutta keskittyi nuorten sarjojen jälkeen hiihtouran sijaan opiskeluun.

Puukilainen voitti mestaruuden ylivoimaisesti 22,4 sekunnin erolla Kristina Smiguniin. Smigun ja pronssille sijoittunut Julia Tshepalova saavuttivat monenlaista myös aikuisena. Suomalaisittain usein paljon puhuttu kokonaispanos oli tuossa kilpailussa hieno, sillä Elina Pienimäki oli kuudes ja Mari Rauhala kahdeksas. Siinä missä ulkopuoliset näkevät vain tuloksen, nuori urheilija on se, jonka elämästä on kyse. Puukilainen ei edes tuoreeltaan ajatellut, että tästähän tämä hiihtoura lentoon lähtisi. 

– Hienoja kokemuksia ja elämyksiä ne kansainväliset kisareissut olivat. Myös joukkuetekeminen ja yhteishenki. Maailmanmestaruudesta ajattelin, että eihän kukaan suomalainen voi voittaa. Oli tosi outoa, itsellenikin yllätys. Nostettiin jollain tavalla vähän jalustalle, että olet nyt huippu-urheilija. Se hämmensi itseäni. Koin sen vähän ristiriitaisena. Olen myöhemmin arvostanut sitä menestystä ja ymmärtänyt sen merkityksen.

Seuraavana vuonna nuorten MM-kilpailuissa Canmoressa Puukilainen oli samalla matkalla viides. Hän oli kuitenkin vasta kolmanneksi paras suomalainen, sillä Mari Rauhala voitti hopeaa ja Piia Tarvainen pronssia. Mestaruuden vei Smigun, joka jäi Puukilaiselta 32,4 sekunnin päähän. Viides sijakin oli kova suoritus erityisesti siihen nähden, millaisia edelliset kuukaudet olivat olleet.

– Elokuussa yhden viikon aikana yhtäkkiä sairastuin, oli lämpöä melkein puoli vuotta ja kaikenlaisia oireita. Sitä arveltiin ensin ylikunnoksi, mutta en ollut muuttanut harjoittelussa mitään merkittävää. Paljon tutkittiin, muttei löytynyt mitään. Liikkumista en lopettanut. Treenasin aina, kun vähänkin pystyin. Menin nuorten MM-kisoihin Kanadaan, vaikken ollut silloinkaan terve. Muistan palelleeni kaikki yöt, oli sitä lämpöä. Oireet olivat niin moninaiset. Kilpailukauden aikana tila paheni.

Opinnot ja opiskelijaelämä veivät mukanaan – hiihto jäi rakkaaksi harrastukseksi

Puukilainen haki opiskelemaan Jyväskylään, ja pääsi. Silloin hän piti fyysistä lepoa. Ensimmäisenä syksynä hän ei urheillut lainkaan vaan opinnot ja opiskelijaelämä veivät mukanaan. Täydelliseen tervehtyminen vei lopulta pari-kolme vuotta, eikä hän sen jälkeen kokenut enää mielenkiintoa huippu-urheilun vaatimiin satsauksiin.

– Tuntui tosi kaukaiselta ajatukselta, että olisin lähtenyt takaisin kilpaurheilun pariin. Siinä kohtaa tuli täydellinen elämänmuutos. Urheilu on minulle tosi tärkeää, mutta en tiedä, olisiko minusta koskaan tullut ammattiurheilijaa? En usko, että välttämättä olisi. Ei fyysisesti, enkä tiedä olisiko motivaatiokaan riittänyt. Ero tosi tärkeästä harrastuksesta ammattiin on tosi iso hyppäys.

Hän pohtii aihetta pitkään ja tavalla, johon moni nuori lajista riippumatta voinee samaistua. Hän tykkäsi urheilla, hän nautti treenaamisesta ja rakasti kilpailemista. Silti hän ei halunnut täysin omistautua kilpaurheilulle.

– Koin vähän ristiriitaisena sen, että kun olet ikäluokkasi parhaimmistoa, tavallaan päätetään, että olet siinä lajissa. Että kun olet niin hyvä, olet valinnut sen, että sinusta tulee ammattiurheilija. Se on iso vastuu nuorelle ihmiselle. Eihän 16-vuotiaaana urheilulukioon mennessään tai nuorten MM-ryhmään päästessään tiedä, mikä rooli urheilulla on elämässä. Rooli voi olla valtavan tärkeä, vaikkei olisikaan kilpaurheilija. On totaalisen eri asia olla huippu-urheilija kuin olla nuorissa kova. Olisinko ikinä tavoitellutkaan olympiavoittoa, en tiedä. Ei minulla varmaan olisi riittänyt siihen motivaatio. Olisinko ikinä antanut urheilulle niin paljon, että olisin päässyt huipulle. En usko.

Tuntuuko, että Suomessa nuorten arvokisamitalisteihin ripustaudutaan jotenkin toiveikkaana ja aletaan odottaa ripeää urakehitystä, kun toive herää nuorten menestyksestä?

– Niin! Siitä tulee nuorellekin sellainen olo, että hän on vastuussa ja kun häneen on satsattu ja lajiyhteisö toivoo, heitänkö lahjani hukkaan? Olin aina ylpeä vanhemmistani, joille urheilu oli toki tärkeää ja jotka kannustivat, mutta aina oli huumoria mukana.

Vaikka toiveikkuus herää nuorten menestyjien osalta, samalla nuorissa pärjäämättömyys saattaa nostaa ”no ei sinusta tule mitään”-ajatusmaailmaa.

– Jonkun mittapuun mukaan ryhmiin valitaan, ei kenelläkään ole mitään kristallipalloa siitä, kuka nousee huipuksi.

Jos et olisi päässyt opiskelemaan, olisitko kuitenkin jatkanut hiihtouraa?

– En kyllä tiedä, vaikea sanoa. Hain kyllä niin moneen opiskelupaikkaan, että olisin kyllä varmaan päässyt jonnekin. En kyllä nähnyt vaihtoehtona sitä, etten olisi mennyt opiskelemaan. En usko, että minulla olisi riittänyt urheiluun vaadittava palo. Se on niin pitkä tie.

”Liikkuvuuden harjoittelu ja venyttely olisi ollut tärkeää” 

Hän opiskeli tuolloin Vuokatissa urheilulukiossa. Vuokatti oli Puukilaiselle tuttu paikka, sillä hän oli jo yläasteikäisenä kuulunut seuransa Pakilan Vedon porukkaan, joka kävi Vuokatissa viisi kertaa vuodessa leirillä. Urheilulukiovuosia kuvaa ”antoisaksi ja värikkääksi” ajaksi.

– Paljon kasvoin ja opin asioita. Lajiharjoittelua tuli enemmän. Harjoittelu muuttui monipuolisemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Oli tervettä kilpailua, mikä lisäsi ”painetta” tehdä kaikki asiat paremmin, Helsingistä Vuokattiin muuttanut Puukilainen muistelee.

Urheilulukiolaisten yhteishenki oli hyvä, ja elämään kuului paljon muutakin vastapainona hiihdolle.

– Jotta elämässä säilyi hauskuus, teimme kaveriporukalla kaikenlaista muutakin. Hiihto oli tietysti isossa roolissa.

Tuolloin Vuokatissa urheilulukion valmentajina olivat Reijo Jylhä, Eero Hietanen ja Jyrki Uotila

Harjoituksellisesti 90-luvun loppupuolella nuorten harjoittelussa painotettiin perusharjoittelua: kestävyyttä, voimaa ja lajinomaisuutta. Harjoittelu oli lajin sisällä monipuolista, mutta Puukilainen olisi itse kaivannut itselleen monipuolisuutta lajin ulkopuoleltakin.

– Liikkuvuuden harjoittelu ja venyttely olisi ollut tärkeää, en itse sitä varmaan oikein ymmärtänyt. Liikkuvuutta toki testattiin ja sanottiin, että pitää venytellä. Itselleni olisi ollut tärkeää yhdistää harjoitteluun todella voimakkaasti joogaa ja kehonhallinta-asioita. Uintia käytettiin palauttavana, mutta ehkä muuten olisin tarvinnut siihen jonkun herättäjän. Itse opin sen joskus 25-vuotiaana, kun tajusin, että kroppa ei kestä pelkästään kestävyys- ja voimaurheilua, hän sanoo hymyillen ja iloitsee, että nykyään kokonaisvaltaisuus ja monipuolisuus on noussut enemmän esiin.

– Nyt on monipuolisemmin osaajia ja verkostoa.

Hiihto jäi Maija Hänniselle rakkaaksi harrastukseksi. Kolmilapsisen perheen äiti viihtyy perheensä kanssa Lapissa useamman kerran vuodessa.

– En tiedä, olenko sellainen, että rakastaisin parrasvaloissa oloa. Olen ollut aina ryhmä- ja laumaihminen. Viestejä rakastin, ja niissä aina ylitin itseni. Oli mahtavaa, kun joukkue pärjäsi. Olen miettinyt, että jos olisin ollut joukkueurheilija, ehkä olisin jatkanut pidempään aktiiviurheilua. Tai sitten kaipasin vaan muuta sisältöä elämääni.

-Heidi Lehikoinen