Kun nuori tyttö tai poika tuntee vetoa kestävyysjuoksua kohtaan, hänen kannattaa liittyä paikalliseen yleisurheiluseuraan saadakseen oman valmentajan.

Tässä neliosaisessa artikkelisarjassa käsitellään nuoren kestävyysjuoksijan valmentamista. Tämän artikkelin aiheena on valmentajan rooli: millaisten tietojen ja taitojen avulla valmentaja toimii haasteellisessa tehtävässään. Artikkelisarjan muut osat käsittelevät aiheita harjoittelu, kilpaileminen ja motivaatio.

Valmentaja, ja tämän artikkelin aiheen mukaisesti kestävyysjuoksuvalmentaja, tarvitsee vähintään keskisuuren määrän erilaisista osaamisalueista muodostuvia ominaisuuksia. Valmennusosaamisen kohdalla toivelista kärkipäässä ovat esimerkiksi valmennustaidot, pitkäjänteisyys ja suunnitelmallisuus.

Valmennustaito muodostaa peruskiven

Suoraa tietä kestävyysjuoksuvalmentajaksi ei ole, mutta alalle voi edetä muutaman reitin kautta. Osa valmentajista kuuluu ns. vanhan koulukunnan valmentajiin, ja tämän ryhmän taito perustuu paljolti 1970- ja -80-luvuilla maassamme johtavana valmennusnäkemyksenä olleeseen Sinkkonen-Lydiard -linjaan. Jotkut valmentajat ovat tulleet lajin ääreen oman juoksu-uransa jälkeen, ja monet yleisurheiluseurat ovatkin saaneet entisistä kilpajuoksijoista kelpo valmentajia. Toisinaan innokas äiti tai isä aloittaa valmentamisen oman lapsen aloittaessa yleisurheilun. Tiedetään myös tapauksia, joissa yksittäinen henkilö on aloittanut kestävyysjuoksuvalmentamisen ajatuksesta, jossa valmennusasialle tarttis tehdä jotain.

Valmentajan tehtävä on valmentaa ja kasvattaa juoksija mahdollisimman hyväksi sekä tulosten että saavutusten osalta, mutta hänen tulee vaikuttaa myös juoksijan henkisen kasvun kehittämiseen. Tästä syystä valmentajan tulee perustaa valmentaminen pohdittuun valmennusnäkemykseen, sillä näkemyksetön valmentaja voi aiheuttaa sekavalla toiminnallaan nuorten juoksijoiden keskuudessa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Valmennustaitoon liittyviä aiheita ovat myös pitkäjänteisyys ja suunnitelmallisuus. Pitkäjänteisyyttä tarvitaan vuosien mittaiseen valmennukseen, sillä nuori tarvitsee 5-10 vuoden mittaisen harjoitustaustan tullakseen kestävyysjuoksijaksi. Valmentajaa tässä asiassa auttaa suunnitelmallisuus, jonka avulla hän pystyy johdattamaan juoksijaa vuosisuunnitelmasta kohti kuukausi-, viikko- ja päiväsuunnitelmia.

Yhteistyö on edistystä

Kestävyysjuoksuvalmentajan tulee tehtävässään olla myös epäitsekäs, sillä jossain määrin hän on olemassa enemmän juoksijaa varten kuin juoksija häntä varten.

Ylipäätään ottaen on kuitenkin olemassa joukko valmentajia, jotka urheilijan menestymisen hetkellä haluavat nostaa itseään parrasvaloihin jopa urheilijaa enemmän. Valmentaja kuitenkin saa tunnustuksen tekemästään työstä urheilijan menestyksen hetkellä, joten palkintojen jakotilaisuus on juoksijan juhlahetki, mutta ei valmentajan oman egon kiillotushetki.

Toisaalta valmentaja ei saa koskaan kääntää nuorelle kestävyysjuoksijalle selkäänsä heikosti menneen kilpailun tai harjoituksen jälkeen. Voittava urheilija tarvitsee vain harvoin henkistä tukea, mutta kauden pääkilpailussa voiton sijasta pistesijoille päätynyt tarvitsee kaiken mahdollisen tuen menestymättömyyden hetkellä.

Kestävyysjuoksuvalmentajien on maassamme vaikea tehdä yhteistyötä, sillä juoksijan ja valmentajan välisen suhteen katsotaan olevan pyhä ja koskematon. Yhteistyön aloittaminen esimerkiksi yhteisten leirien, valmennustilaisuuksien tai yhteisharjoitusten muodossa olisi kuitenkin enemmän kuin tervetullutta. Toisaalta ulkopuolisen tai läheisen henkilön, olkoon hän miten pätevä tahansa, on huomattavan hankala päästä juoksijan ja valmentajan muodostamalle reviirille. Tiettyyn rajaan saakka näin pitää ehdottomasti ollakin. Mutta jos esimerkiksi joku lähipiiriin kuuluva henkilö näkee valmentamisessa puutteita, niin halutessaan hänen kannattaa ottaa yhteyttä valmentajaan, mutta EI KOSKAAN JUOKSIJAAN.

Myös valmentajan on valmentauduttava yhä paremmaksi kestävyysjuoksuvalmentajaksi. Tässä yhteydessä se voi tarkoittaa harjoituksellisen yhteistyön käynnistämistä tai keskusteluja harjoittelusta muiden valmentajien kanssa, uusimpaan valmennuskirjallisuuteen perehtymistä sekä ennen kaikkea itsekriittistä analyysiä omien valmennustaitojen nykytilasta. Heikoimpaan tilanteeseen saattaa lopulta ajaa itsensä sellainen valmentaja, joka ei oman pöyhkeytensä vuoksi ole kykenevä keskustelemaan valmennusasioista muiden kanssa oman valmentajasuuruusharhansa edessä.

Kestävyysjuoksuvalmentajan kannattaa pitää ajatuksissaan kirkkaana tieto siitä, että viime kädessä nuori juoksija hakee valmentajasta itselleen luottohenkilöä, jonka rooli voi halki vuosikymmenten kehittyä kohti halki elämän ulottuvaa ystävyyttä.

Myös historia pitäisi hallita

Kestävyysjuoksuvalmentajan tulisi tietää ainakin jotain kestävyysjuoksun historiasta, ja valmennuksen merkkihenkilöiden tuntemus on myös eduksi. Tietämystä ei ole tarve ulottaa tietokilpailutasolla, mutta koska kestävyysjuoksuhistoria on valtoimenaan sekä loistavia juoksijoita että valmentajia, niin olisi hulluutta haaskata historian valmentajille osoittamia valmennustietoja.

Juoksijoiden lista on ainakin sen kilometrin mittainen, mutta jokaiselle valmentajalle ja nuorelle juoksijalle löytyy varmasti riittävästi iltalukemista, ainakin aloitusta varten, esimerkiksi suurjuoksijoista Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi, Ville Ritola, Gunder Hägg, Roger Bannister, John Landy, Herb Elliott, Peter Snell, Ron Clarke, Kip Keino, Lasse Virén, Pekka Vasala, Steve Prefontaine, Juha Väätäinen, John Walker, Sebastian Coe, Steve Ovett.

Koko juoksevan maailman tietoisuudessa olevien huippuvalmentajien lista on lyhyempi, mutta esimerkiksi seuraavat nimet kestävyysjuoksuvalmentajan pitäisi tuntea: Percy Cerutty, Arthur Lydiard, Bill Bowerman, Bill Dellinger, Alberto Salazar sekä suomalaisista ainakin Kari Sinkkonen, Hannu Posti ja Leevi Seppänen.

-Jari Hemmilä