Huippu-urheilu on taitelua harjoituskuorman ja palautumisen kanssa. Siksi myös ylirasitustila tai monttu on monelle kestävyyslajin huippu-urheilijalle tullut tavalla tai toisella tutuksi. Kysyimme kokemuksista ja ylirasitustilasta harjoitteluun palaamisesta kestävyysjuoksija Arttu Vattulaiselta ja suunnistaja Anna Närheltä sekä valmentajan näkökulmasta Vattulaisen valmentajalta Tuomo Lehtiseltä.

 Kun Kestävyysurheilu.fi haastatteli Vattulaista toukokuussa, tilanne oli vaikeiden viikkojen jälkeen valoisa (linkki). Eli toivo loppukesäksi kilpailukauteen pääsemisestä.

– Yritin vielä noin juhannukseen asti treenata, muttei ei homma lähtenyt toimimaan. Kroppa ei kuitenkaan vielä ollut toipunut, eikä toiminut normaalisti. Juhannuksen kohdalla päätettiin valmentajan kanssa laittaa peli poikki. Se oli jälkikäteen ajatellen täysin oikea ratkaisu. Kuutisen viikkoa olin tosi vähällä treenillä, Vattulainen kertaa.

Vähäinen liikunta tarkoitti hänelle hyötyliikunnan lisäksi vähän mailapelejä. Juoksemaan hänellä ei tehnyt edes mieli ennen heinäkuun loppua, jolloin lenkille lähtö alkoi taas tuntua mielekkäälle. Kun elimistö sai aikaa toipua, huippu-urheilijan mielikin alkoi hiljalleen kaivata treenaamista.

– Elokuun puolella kävin vähän juoksemassa, syyskuun alusta asti on taas treeniä takana. Hiljalleen, aika maltilla piti aloittaa. Pitkä oli prosessi. Lähtötaso oli aika matala, kun maalis-huhtikuusta asti treenaaminen oli aika vähäistä. Tosi varovasti on pitänyt lähteä. Määriä on aika rauhallisesti nostettu. Olen nauttinut siitä, että olen päässyt taas kiinni treeniin ja kroppa toimii, Vattulainen sanoo.

Harjoitteluun kiinni päästyään hän liittyi niihin, jotka hyödyntävät Pajulahden urheiluopiston alppimajaa ”korkean paikan leirinään”. Kolmiviikkoinen alppimajakokemus on Vattulaiselle ensimmäinen laatuaan.

– Siihen oli nyt hyvä sauma.

”Tokion maratonhaave oli pakko siirtää syrjään”

Vattulainen etenee harjoituskaudessaan valoisin mielin ja satsaa täysillä tulevaan vuoteen. Ylirasitustilaongelmat laittoivat tavoitteita kuitenkin hieman uusiksi olympia- ja EM-kisojen kesään:

– Tokion maratonhaave oli pakko siirtää syrjään. Satsataan Pariisiin. Myöhemmin tehdään päätös matkasta siellä. Itselläni vähän houkuttaisi radalla juokseminen, kymppi olisi todennäköisin vaihtoehto, EM-kisajoukkueen 2018 onnistujiin lukeutunut mies sanoo.

Kun Vattulainen miettii viime talveaan ja kevättä nyt, hän on pohtinut tilannetta sitäkin kauemmas.

– On spekulaatiota, missä vaiheessa meni mönkään. Lähtikö jo syksystä? Ehkä en ihan ollut ehtinyt edelliskesästä palautua, vaikka pidinkin taukoa. Alkoi maratonharjoittelua, ja syksy oli tiukka. Alkoiko se lumipalloefekti jo sieltä pyöriä. Koko ajan mentiin rajoilla, ja kamelin selkä sitten maaliskuussa katkesi. Näin olen vähän itse sitä hahmotellut. Jälkikäteen ajateltuna tekemistä leimasi kriittisyys, en ehkä oikein nauttinut treenaamisesta. Tilanne oli varmaan muodostumassa pitkin talvea. Monen tekijän summiahan nämä aina ovat, Vattulainen miettii tilanteen kehittymistä.

Selkeä merkki ongelmista helmikuun lopussa

Arttu Vattulainen viime talvena Etelä-Afrikassa. Kuva Decat Text & Bild

Vattulaisen valmentaja Tuomo Lehtinen sanoo, että vaikka tammikuun leiri Etelä-Afrikassa sujui hyvin, ei se jälkikäteen ajatellen ollut enää ”ihan parasta Arttua”. Psyykkinen vire ei ollut Vattulaiselle tyypillinen, vaikka treenit sujuivatkin sinänsä hyvin.

– Mieli oli hiukan alavireinen. Merkkejä oli siis ilmassa.

Vuoden 2018 syksystä asti Vattulaisella oli käytössä enemmän testauksia ja mittareita kuin ennen. Oli yösykedata Ouralla ja harjoituksissa Polarin Vantage, oli pikkumattotestit.

– Jälkikäteen ajatellen se oli jopa tragikoomista. Vasta näin jälkikäteen voidaan huomata, että sykevälivaihtelussa on havaittavissa pieni väsymysefekti viime syksystä asti verrattuna tähän hetkeen. Mutta kun aiemmin säännöllistä seurantaa ei ollut ja treenit sujuivat todella hyvin, tuli tilanteesta ”normaali” fysiologienkin mielestä. Data kun on hyvin yksilöllistä, Lehtinen sanoo. 

Vaikka tammikuun leirin psyykkinen vire poikkesi jo urheilijan normaalista, Lehtiselle varsinaisesti ensimmäinen selkeä merkki ongelmista tuli helmikuun lopussa. 

– Arttu joutui syömään nivusen hiertymän vuoksi antibioottikuurin ärhäkkään bakteeritulehdukseen, jonka jälkeen systeemi meni aivan sekaisin. Edessä oli korkean paikan leiri Jenkeissä, jonne en olisi halunnut miestä päästää, mutta urheilijan tahto oli suurempi. Alkuun näytti, että tilanne korjaantuu, muttei niin käynyt ja hyvin nopeasti oli parempi pistää lenkkarit naulaan.

Kolmen kuukauden projekti harjoittelun aloittamisesta normaaliin treenaamiseen

Kokemusten jälkeen Lehtisellä on selkeitä vinkkejä ja oppeja urheilijoille:

– Pitkän kauden jälkeen on parempi huilata pari viikkoa extraa. Usko ennemmin tunnetta kuin mittaria. Uskalla tehdä vaikeitakin muutoksia, älä tee mitään, joka tuntuu henkisesti raskaalta. Psyykkinen vire ja fyysinen vire ovat yhtä tärkeitä. Älä lähde korkealle, jos kehossa on häikkää, koska silloin riskikerroin tuplaantuu.

Ylirasitustila on aina sekä henkinen että fyysinen. Harjoitteluun palattaessa urheilijalle täytyy ensin syttyä liekki, että hän haluaa harjoitella. Tämä Vattulaiselle syttyi jälleen loppukesästä, jonka jälkeen maltti on ollut valttia pitkään.

– Ensi pari kolme treeniä viikkoon pelkkää pk:ta. Runsaasti korvaavaa harjoittelua aluksi, ettei hermosto kyykähdä monotoniseen kestävyysharjoitteluun. Kun yksittäisistä pk-lenkeistä palautuminen oli sekä olotilan että mittareiden puolesta ok, siirtyminen treenaamaan kevyesti lähes joka päivä. Tätä pari viikkoa sitten ensimmäiset aamulenkit. Sen jälkeen kevyt vk-harjoittelu kerran viikkoon, kevyttä voimaa ja hapotonta nopeusharjoittelua. Tästä 2-3vk ja 2 kovaa harjoitusta viikkoon + ekat mk-treenit, Lehtinen sanoo.

Ylirasitustila ei synny hetkessä, eikä siitä nousta hetkessä harjoittelun käynnistyttyäkään:

– Tämä on ollut sellainen kolmen kuukauden projekti. Nyt Arttu treenaa käytännössä normaalisti.

Joulukuun sairastelu aloitti alamäen, joka taittui vasta seuraavana syksynä

Anna Närhi SM-keskimatkalla 2018. Kuva: Touho Häkkinen

Suunnistaja Anna Närhi on tänä vuonna noussut uransa toisesta ”montusta”. Ensimmäisen hän koki nuorena juuri pääsarjaan siirtyneenä suunnistajana, jolloin hän treenasi liian kovaa, söi liian vähän eikä yksinkertaisesti palautunut.

– Aika kauan meni, että siitä palautui. Ei sitä osannut ajatella. Seuraavalla kaudella (2014) juoksin MM-kisoissa, Närhi muistaa.

Ensimmäinen monttu oli syineen selkeä, ja siitä hän myös koki kuitenkin palautuneensa nopeasti. Ylirasitustila, josta hän nyt on kuntoutumassa, on ollut erilainen tarina. Kausi 2018 oli onnistunut, mutta Närhi oli syksyllä todella väsynyt varsinkin henkisesti kisarumban jälkeen. Kun olisi marraskuussa pitänyt alkaa harjoitella, ei siitä tullut mitään, kun hän ei henkisesti jaksanut.

– Päätin, että marraskuussa treenasin kevyesti ja vain juttuja, jotka tuntuivat kivalta. Kun harjoittelu piti aloittaa joulukuussa, tulin heti kipeäksi, ja olin koko joulukuun kipeä. Siitä se alamäki varmaan alkoi.

Kun sairastelut taittuivat ja olisi taas ollut tilaisuus alkaa rakentaa hyvää harjoittelua vuoden vaihduttua, Närhi ei kokenut treenejä missään vaiheessa hyväksi.

– En harjoitellut määrällisesti kovaa, mutta ehkä tehollisesti liian kovaa. Helmikuussa olin aika töttöröö. Vaikka en ollut vuosiin harjoitellut niin vähän talvella määrällisesti, oli helmikuussa jo tilanne aika huono. En ehkä osannut reagoida siihen tilanteen vaatimalla vakavuudella, en osannut tarpeeksi keventää enkä tulkinnut ihan oikein.

Ensimmäiset katsastukset odottivat jo huhtikuussa. Alkoi aikaan vastaan taistelu, muttei Närhi missään vaiheessa päässyt kiinni normaaliin harjoitteluun. Kolme treenipäivää saattoi vaatia kahta tai kolmea lepopäivää, eikä kunnon harjoitusjaksoa rikkonaisuudesta rakentunut. Kun kilpailukausi alkoi pitkän matkan kilpailulla, jo kilpailupaikalla väsymyksen luoma pelko nosti kyyneleet silmiin.

– Suunnilleen konttasin kilpailun läpi, ja sijoituskin oli sen mukainen. Silloin totesin, että tarvitaan tauko. Tauko alkoi. Se venyi ja venyi. Ajattelin, että syyskaudelle pääsisin kilpailuihin mukaan.

Heinäkuussa Närhi alkoi tuntea olonsa urheillessaan jälleen hyväksi, mikä nosti toiveita. Kunnes tuli elokuu.

– Keuhkojeni kunto romahti ihan täysin, ja ihan perus kevyt hölkkäkin koski keuhkoihin. Kävin yhden sprintin juoksemassa ja totesin, että eihän tästä mitään tullut. Pistin pelin poikki kokonaan ja rupesin kuntoilijaksi. Ajattelin, ettei tässä ei auta mikään muu kuin saada keuhkot kuntoon. Lenkille lähtö aiheutti vain ahdistusta ja pahaa mieltä, se ei ollut yhtään hauskaa.

Keuhkojen tilanne liittyy astmaan, joka Närhellä ei aiheuta hengenahdistusoiretta vasta kuin astman todella pahentuessa. Sen sijaan hänellä on jatkuva tulehdustila. Hän on syksyllä tilannetta pohtiessaan tullut päätelmään, että astma vaivasi pahasti jo talvella.

– Kun tauti oli siinä alla, se varmaan vei keuhkot niin huonoon kuntoon, että palautuminen oli koko ajan huonoa. Tunnistan jälkikäteen oireet, jollaisia minulla on usein ollut siitepölyaikana. Varmaan oli monen asian summa, mutta veikkaan, että keuhkoilla oli aika iso osuus siihen, että tämä vuosi meni niin kuin meni.

”Kun eniten iloa tuottavasta asiasta tulee vain paha mieli”

Ylirasitustilaa ei Närhen tapauksessa pelastanut edes se, että hän opiskelee lääkäriksi. Vaikka kokonaistilassa auttaakin, että ymmärtää ihmiskehon toimintaa ja asioiden liittymistä toisiinsa, on itselleen ja toiminnalleen aina sokea. Omaksi lääkärikseen ei voi ruveta, vaikka ajatus ongelmasta olisikin. Hän on jälkikäteen miettinyt, että jos olisi ollut tammi-helmikuussa kolme viikkoa täysin levossa, se olisi voinut pelastaa syksyn kilpailukauden.

Urheilijalla on taipumus yrittää viimeiseen asti pelastaa tuleva kisakausi, puolet siitä tai edes siivu siitä. Se on inhimillistä taistelua aikaa vastaan samalla, kun elimistö yrittää pinnistellä takaisin normaaliin tilaansa.

– Eniten on ottanut henkisesti koville, kun tietää oman potentiaalinsa, eikä pysty sitä itselleen näyttämään. Koville ei ole ottanut niinkään se, että kisat ovat jääneet väliin, vaan se, että eniten iloa tuottavasta asiasta tulee vain paha mieli. Kun joka päivä joutuu pettymään. Se ottaa koville. Päätöksen tekeminen helpotti tosi paljon. Kun päätin, että en kilpaile, se lopetti kelloa vastaan taistelun ja oli taas helpompi olla.

Närhi on tällä hetkellä optimistinen ja urheilu sekä treenaaminen tuottavat taas iloa, vaikka sanookin, ettei vielä voi puhua ”normaalista harjoittelusta”. Hän antaa kropalleen aikaa tottua kovempiin harjoituksiin, mutta tavoite on ensi kesän MM-kisoissa.

– Se vaatii, että harjoituskausi menee hyvin. Kaipaan sitä, että pääsen harjoittelurytmiin ja huomaan, että kehityn.

Omien kokemustensa pohjalta Närhellä on nuorille kolme oleellista vinkkiä:

– Yksi mitä en voi liikaa painottaa: pitää syödä kunnolla, että saa tarpeeksi ruokaa ja hyvää energiaa. Siitä ei pidä yrittää nipistää varsinkaan harjoituskaudella. Valitettavan paljon olen nähnyt, että ajatellaan ruoan olevan ongelma. Ei voi kehittyä, jos ei syö tarpeeksi. Kaikessa harjoittelussa mieluummin laatu kuin määrä. Ettei vertaisi muihin vaan luottaisi omaan hyvään suunnitelmaan ja muistaisi oman taustansa. Kolmantena vinkkinä, että kannattaa kysyä neuvoa, jos yhtään tuntuu, ettei osaa tai tiedä, Närhi kannustaa.

-Heidi Lehikoinen