Nuoren urheilijan pääsponsoreita ovat pitkään vanhemmat ja toisaalta oma seura. Kun yhteistyökumppaneita etsitään tämän akselin ulkopuolelta, tuki on rahallista panosta useammin tuotteita. Jo nuoret urheilijat ovat kokeneet, ettei yhteistyötä usein hyödynnetä maksimaalisesti. Urheilulla eläminen tuntuu syystäkin haastavalta, vaikka tavoitteet suunnistaja Venla Niemellä, hiihtäjä Katri Lylynperällä ja juoksija Minttu Hukalla ovatkin korkealla.

– Olen yrittänyt tarjota yrityksille työhyvinvointiin liittyviä palveluita, kuten lenkkiä, harjoitusohjelmaa tai luentoja, mutta niihin ei ole oikein tartuttu, sanoo suunnistuksen MM-pronssimitalisti Venla Niemi.

Hän on saanut kaikki yhteistyökumppaninsa sukulaistensa tai tuttaviensa suositusten avulla. Niemi haluaa edistää urheilun rinnalla ja ehdoilla myös opintojaan. Hän kokee sen ja tulevien toivottavien työpaikkojen tuovan turvaa ja henkistä tukea.

– Varsinkin niihin aikoihin, kun urheilu ei suju täydellisesti. Toisaalta ajattelutapani voisi olla eri, jos lajillani olisi mahdollista tienata eläkekassaa, Niemi sanoo.

Maastohiihtäjä Katri Lylynperä kirjoittaa tänä keväänä ylioppilaaksi. Urheilulla eläminen tuntuu tällä hetkellä hyvin haastavalta.

– Ensi vuonna pitkälti elelen porukoideni tuloilla. Uskon, että saan kyllä tuotetukea, mutta rahan saaminen on vaikeaa. Uskon kyllä, että kun menestystä tulee, pystyn urheilulla elämään. Vielä en ole niin hyvä. Tuntuu myös, että nuorena urheilijana ei ole mitään, mitä tarjota.

Lylynperä on kotoisin Vammalasta, jossa lentopallo ja salibandy hallitsevat paikallisia yhteistyökumppanimarkkinoita. Yksilölajit ovat pahassa puristuksessa, eikä näkyvyyttäkään niille liiemmälti heru. Viime talvena paikallislehti ei tehnyt Lylynperästä yhtään juttua, vaikka hän pääsi Rukan maailmancupiin ja oli nuorten MM-kisoissa yksi Suomen parhaista hiihtäjistä.

Hienosta menestyksestään huolimatta Kaisa Lylynperä ei tahdo saada edes paikallismedian huomiota osakseen. Kuva: Heidi Lehikoinen

– Edes paikallinen näkyvyys olisi tärkeää. Kun joku lähtee tukemaan pienestikin, tulee tunne, että hän luottaa minuun. Se tsemppaa eteenpäin, Lylynperä sanoo.

Urheilustipendi on monin tavoin arvokas mahdollisuus

Estejuoksija Minttu Hukkakin allekirjoittaa sen, että urheilulla eläminen on varmasti jokaisen tosissaan urheilevan unelma, vaikka se lopulta vain pieneltä osalta onnistuukin. Tänä keväänä ylioppilaaksi kirjoittava Hukka on lähdössä opiskelemaan urheilustipendillä Yhdysvaltoihin, mutta tulevaisuudessa hän toivoo voivansa sanoa olevansa ammatiltaan juoksija. Taloudelliset seikat eivät olleet päällimmäisenä opiskelupäätöstä tehtäessä, vaikka stipendi kattaa kaikki kulut elämisestä koulukirjoihin, varusteisiin ja kisamatkoihin.

–Tiukkoina aikoina tällainen mahdollisuus on kultaakin kalliimpi. Jos jäisin Suomeen opiskelemaan, joutuisin luultavasti ottamaan opintolainaa vuokra- ja elämiskuluihini. Kotkassa ei ole mahdollista opiskella minua kiinnostavia aloja, joten kotoa muutto olisi ollut väistämättä edessä. Tämä on arvokas mahdollisuus: voin keskittyä täysillä urheiluun ja opiskeluun, eikä tarvitse stressata rahasta ja mahdollisesta työssä käynnistä opiskelun ja urheilun rinnalla, Hukka miettii.

Kaikkien kokemukset jo olemassa olevista yhteistyökumppanuuksista ovat hyviä. Kokemus on osoittanut, että paikallisuuden lisäksi kannattaa hyödyntää kaikkia mahdollisia kontakteja ja tuttavia. Tiedostetaan, että itsensä täytyy laittaa likoon, eikä sopimusta siltikään välttämättä synny.

– Alajan teeseistä haastavimmalta tuntuu profiloituminen ja erottuminen. Jos olen oma melko hiljainen itseni, en saa annettua yritykselle itsestäni riittävän kiinnostavaa kuvaa. Jo pelkkä yhteydenotto vaatii kaltaiseltani introvertiltä suuria ponnisteluja ja valmisteluja. Niitä ei kovin montaa siis pysty tekemään menettämättä liikaa energiaa, Niemi sanoo ja jatkaa:

– Myös hinnoittelu on äärimmäisen vaikeaa, jos ei omaa tippaakaan bisnesnaisen verta. Olen ollut aina erittäin kiitollinen kaikesta, mitä joku on valmis tarjoamaan minulle, ja itseni hinnoittelu on tuntunut pahalta.

Niemi toivoo, että yritykset osaisivat odottaa enemmän konkreettista vastinetta tukemiselleen ja antaa urheilijalle myös tähän mahdollisuus.

– Toisaalta nuorten urheilijoiden ja yritysten välille tarvittaisiin ehkä jonkinlaista välikättä, apuria tai jotain luontevampaa keinoa yhteistyön toteuttamiseen.

Lylynperä ajattelee yhteistyökumppanineuvottelun olevan eräänlainen työhaastattelu, jossa yritykselle on annettava positiivinen kuva omasta itsestään. Hän on kokenut hyötyjen tarjoamisen vaikeaksi, koska osa yrityksistä ei ole halunnut edes näkyvyyttä.

– Hiihtokoulujen tai vastaavien järjestämiselle ei ole ollut kysyntää. Jos taas yritysten tuote on sellainen, mitä en itse käytä, sitä on vaikea markkinoida. Olen myös tosi huono raportoimaan urheilutekemisistäni jopa äidilleni saati sitten muille, blogia voisin kyllä alkaa kirjoittaa, jos tämä ura tästä lähtee, Lylynperä miettii.

Tuki on arvokkainta matkalla kohti menestystä

Myös Hukka pitää Minna Kaupin, Tero Similän ja Jarkko Järvenpään neuvoja osuvina. Hän kuitenkin toteaa, etteivät asiat valitettavasti aina mene niin: joskus yritysten suunnalta havaittavissa on jopa jonkinasteista vähättelyä nuoresta iästä johtuen.

– Nuoria ei usein nähdä kovinkaan kannattavina, sillä näkyvyys ei välttämättä ole aivan yhtä laajaa. Nuorissa kuitenkin on se urheilun tulevaisuus, ja yhteistyösopimukset voivat mahdollistaa sen, että tulevaisuudessa nuori voi saavuttaa huipputason. Selkääntaputtelijoita löytyy kyllä silloin, kun ollaan pinnalla, mutta pinnalle pääseminen on kova haaste, Hukka sanoo ja lisää:

– Järvenpää osuu kommentissaan naulan kantaan: tuen saaminen on arvokkainta juuri silloin, kun ollaan matkalla kohti menestystä. Oman itsensä hinnoittelu ja ”myyminen” on vaikeaa, ja etenkin nuorena urheilijana pohtii usein omaa arvoaan yrityksen silmissä.

Pienikin tuki auttaa paljon, urheilijaltakin vaaditaan oma-aloitteisuutta

Hukkakin arvelee hankalinta olevan itsensä ja palvelujensa hinnoittelun. Usein hän huomaa syyllistyvänsä itsensä vähättelyyn ja liian vaatimattomaan asenteeseen, minkä kokee vain haitaksi yhteistyön syntymiselle.

– Reipas ja itsevarma, oman arvonsa tunteva urheilija on luultavasti kiinnostavampi kumppani, kuin varpaisiin tuijotteleva punastelija. Tietenkään ei saa olla liian rämäpäinen ja ylimielinen – kompromisseille ja neuvotteluille pitää antaa mahdollisuus.

– Nuorilla urheilumenot ovat pitkälti vanhempien kukkaroista, ja kaikki tuki otetaan kyllä ilolla vastaan. Yritykset pitää saada oivaltamaan, että urheilun tukeminen ei ole välttämättä kallista, ja he voivat myös itse hyötyä asiasta. Muutama satanen tuskin horjuttaa yrityksen taloutta, mutta voi mahdollistaa nuorelle vaikkapa harjoitusleirin, Hukka muistuttaa.

Hukka kiteyttää monien nuorten urheilijoiden toiveen siitä, että yritykset näkisivät myös vasta huipulle matkalla olevat arvokkaiksi yhteistyökumppaneiksi. Pienikin tuki on arvokasta, kun taas ulospäin nuorten urheilijoiden tukeminen nähdään positiivisena asiana.

– Minusta on hienoa, että jotkut yritykset ovat ottaneet asiakseen nuorten urheilijoiden tukemisen mm. erilaisten akatemioiden ja kummiurheilijasysteemien kautta. On myös perustettu erilaisia nettisivustoja, mm. TeamUp, jotka pyrkivät yhdistämään omien alojensa lahjakkuuksia ja mahdollisia yhteistyökumppaneita. Ennen kaikkea tarvitaan kuitenkin oma-aloitteisuutta urheilijoiden suunnalta, sillä tuskin ketään lähdetään kotoa asti hakemaan, vaikka kuinka hyvä olisikin, Hukka sanoo.

– Heidi Lehikoinen