Paljasjalkajuoksija Mikko Ijäs juoksee talvetkin Luna-sandaaleissa ja haaveilee pitkistä vuoristoultrakisoista. Juoksu ei ole hänelle kilometrejä ja sekunteja, vaan elämänfilosofia.

– Tarkoituksenani on ollut tehdä juoksemisesta tapa liikkua paikasta toiseen. Se on toiminut hyvin. En juuri koskaan ”käy lenkillä”. Joskus lähden ulos kun muu perhe nukkuu ja juoksen jonkun mutkan kautta parille oluelle ja sitten takaisin, Ijäs kertoo.

Helsinkiläinen juoksee tavallisesti neljänä tai viitenä päivänä viikossa. Kilometrejä kertyy 40–80, mutta niitä hän ei kirjaa tai laske. Pitkillä vaelluslenkeillä kello on ranteessa vain, että hän pääsee ajoissa syömään jonnekin, jos eväitä ei ole mukana. Jos jalat ovat kipeät, hän saattaa pitää useankin viikon taukoja ja kulkee silloin pyörällä.

– Harrastan myös metsien läpi vaellusta ja juoksemista, johon liitän aina puihin kiipeilyä, purojen halki kahlausta, kivien heittelyä, tukkien kantamista, uimista ja sen sellaista vähän tilanteesta riippuen. Tiedostan hyvin, että juoksu kehittää lihaksistoa yksipuolisesti, sen vuoksi yritän liikkua luonnossa monipuolisesti käyttäen lihaksia monipuolisemmin, Ijäs kertoo.

Matkalla minne vain, Mikko Ijäs kulkee aina paljain jaloin tai juoksusandaaleissa.

Esikuvat Kalaharista

Taiteilijana ja yliopistossa tutkijana työskentelevällä Ijäksellä ei ollut urheilutaustoja, kun hän keväällä 2012 aloitti juoksemisen.

– Innostuin Harvardin yliopiston Paleoantropologi Daniel Liebermanin väitteestä, että olemme kehittyneet juoksemaan. Olin myös erittäin kiinnostunut Louis Liebenbergin antropologisista tutkimuksista väsytysmetsästystä harjoittavista Kalaharin saneista. Ajattelin, että jos tämä on se asia jota haluan tutkia, minun pitää opetella juoksemaan, Ijäs sanoo. Hän aloitti juoksemisen kevyillä lenkkareilla ja väänsi alkuvaiheessa nilkan nivelsiteet.

– Luin parantumisvaiheessa Christopher McDougallin Born to Run -kirjan ja parannuttuani aloin juoksemaan täysin paljain jaloin. Muutamassa kuukaudessa pystyin juoksemaan jo 3-4 kilometriä 3-4 kertaa viikossa. Syksyn tullen siirryin juoksemaan Soft Star Shoesin mokkasiineilla ja talven aikana Intiassa Luna-sandaaleilla, Ijäs muistelee.

Jalat eivät vahvistu, jos juoksee paljasjalkatossuilla, mutta käyttää muuten vahvapohjaisia kenkiä arkielämässä. Viime kesänä Ijäs vietti viisi kuukautta putkeen laittamatta kertaakaan kenkiä jalkaan.

– Yhtään lasinsirua en ole ikinä saanut jalkaani. Metallisia siruja on jostain rakennustyömaiden liepeiltä tullut ja remppahommissa maalla on tullut jotain tikkuja. Isommat halkeamat olen sulkenut puhdistuksen jälkeen pikaliimalla ja jatkanut matkaa.

Maailman raskaimpia ultrakisoja on vaativissa olosuhteissa juostu läpi sandaaleissa.

– Minulla ei ole epäilystäkään etteikö se olisi mahdollista ja joissakin tapauksissa helpompaa, koska sandaalit ei aiheuta rakkoja ja hiertymiä yhtä helposti kuin lenkkarit, Ijäs sanoo. Hän juoksee itse Suomen talvetkin Luna-merkkisissä juoksusandaaleissa, joiden testiryhmään hän kuuluu.

Juosten Intiassa, Namibiassa ja Pohjois-Amerikassa

Ijäs on jatkuvasti yhteydessä samanhenkisiin juoksijoihin ympäri maailmaa.

– Ystäväni Patrick Sweeney on juuri saapumassa perille juostuaan koko Yhdysvaltain halki sandaaleissa (osan matkasta lenkkareilla) ilman yhtään rakkoa. Hän lähti matkaan tammikuun puolessa välissä. Toinen ystäväni ”Barefoot” Alex Ramsey on häntä vähän jäljessä. Hän juoksee maratonin päivässä paljain jaloin tai sandaaleilla. Hänkin ilman rakkoja tai hiertymiä, Ijäs kertoo.

Kolmen vuoden aikana Ijäs on ehtinyt juosta kaksi ultramatkaa Intiassa ja useampia maratonin pituisia ”hupijuoksuja”, kuten hän niitä nimittää. Yhtä mahtavia kokemuksia ovat olleet juoksutapahtumien ulkopuoliset vierailut:

– Olen metsästänyt Kalaharin sanien kanssa Namibiassa, käynyt juoksemassa Sierra Madren kanjoneissa asuvan rarámuri (tarahumara) kansan kanssa ja ollut kylässä Born to Run-kirjasta tutun Barefoot Tedin luona Seattlessa, Ijäs kertoo. Hänen unelmansa on osallistua kansainvälisiin ultrakisoihin vuoristossa. Yhdysvallat olisi luonteva paikka, sillä siellä asuu suuri osa Ijäksen juoksukavereista.

– Minun piti juosta legendaarinen 80-kilometrin Caballo Blanco ultra Meksikossa, mutta se peruttiin edellisenä päivänä huumesodan puhjettua alueella. Ehdimme kuitenkin muun porukan ja muutaman paikallisen kanssa juoksemaan ison osan reitistä kisaa edeltävällä viikolla. Toisten samanmielisten kanssa upeassa maastossa liikkuminen oli mullistava kokemus, Ijäs kertoo.

Mikään ihmelaji täydellisesti juoksuun sopeutuneiden jalkojen kehittämiseen paljasjalkajuoksu ei ole. Lonkkavaivat ja juoksijan polvi ovat tulleet Ijäkselle tutuksi juoksuvuosien aikana. Hän korostaa oman kehon kuuntelemista ja malttia pitää taukoja silloin, kun elimistö ei ole valmis juoksemaan.

– Minulle liikkuminen on oman ihmisyyden juhlistamista. Me olemme kehittyneet juoksemaan ja liikkumaan luonnossa monipuolisesti ja ilman monimutkaisia välineitä. Saan suurta tyydytystä ja iloa omista retkistäni luontoon, koska tiedän olevani siellä omassa elementissäni. San-metsästäjien seuraaminen Kalaharilla oli valtava ahaa-elämys kun näki, että ne ihmiset ovat kehittyneet selviytymään siinä ympäristössä. Se on ainoa paikka jossa ihmiset ovat yhtäjaksoisesti eläneet niin kauan kun olemme olleet ihmisiä! Tahdon ehdottomasti kokea tuon yhteyden uudestaan, joka päivä jollain tavalla.

Ijäksen käyttämiä paljasjalkajuoksujalkineita:

Luna-sandaalit, suojana Tabi-tossut

Mokkasiinit, Soft Star

Lue päivän toisesta plussajutusta, miten Ijäs kommentoi viime viikon plussajuttua paljasjalkajuoksuun siirtymisestä.

– Outi Hytönen