Matti Heikkinen piti keväällä poikkeuksellisesti peräti viiden viikon täydellisen tauon hiihtourheilusta. Se oli olympiakauden jälkeen tarpeen, mutta sen jälkeen treeni on lyhyttä notkahdusta lukuun ottamatta sujunut ja maistunut. Uusiutunut harjoittelu on vienyt Heikkisen myös epämukavuusalueelle, mistä hän myös nauttii.

Tiivis yhteistyö valmentaja Toni Roposen kanssa jatkuu, mutta hieman erilaisena. Aiemmin Roponen on tehnyt Heikkiselle päiväkohtaista ohjelmaa, nyt Heikkinen on ottanut itse vastuuta enemmän. Roponen antaa tietyt pääharjoitukset tietylle jaksolle tehtäviksi, ja ne urheilija tekee sitten haluamassaan rytmissä.

– Toni saattaa sanoa, milloin se toivoisi minun ne tekevän. Itse rytmitän kovat harjoitukset ja kovia harjoituksia tukeva harjoittelu on minun päätäntävallassa. Vapautta mutta myös vastuuta on itselle tullut harjoittelusta vähän enemmän. Ihminen kehittyy, kokemusta kertyy ja valmennussuhde kehittyy, Heikkinen kertoo Kestävyysurheilu.fi:lle maajoukkueleirillä Vuokatissa.

Kaksikko pui kauttaan ja tekemistään totutun itsekriittisesti keväällä ja linjasi suuntaviivat tulevalle. Uskallus ja halu uusiutua toivat hallittuja muutoksia. Rutiineja on rikottu.

– Harjoittelusta on tullut repivämpää, siihen suuntaan on hallitusti saatu vietyä. On tehty enemmän kovempia tehoharjoituksia ja intervalleja, Heikkinen kertoo.

– Tehojen osalta toistoja tulee enemmän, niitä tehdään tasaisemmalla syötöllä. Aiemmin rytmitettiin enemmän. Oli selkeitä jaksoja, jolloin tehoja ei tullut ja niitä jopa varottiin. Tehoharjoittelua ei kuitenkaan voi määräänsä enempää tehdä, on parempi hengähtää tietoisesti aiemmin kuin ajaa itsensä seinään. Nyt esimerkiksi ennen Ramsauta on aerobinen jakso, hän kuvaa järkevän hallittua kokonaisuuttaan.

Sotshi oli monen hiihtäjän tavoin pitkän tähtäimen tavoite myös Heikkiselle. Se antoi paljon, vaikka tuloksellisesti parhaan terän söi sairastuminen.

– Tärkein anti oli, että pitää hiihtää kovempaa. Hiihto on harvoja kestävyyslajeja, jossa vauhdit ovat oikeasti kasvaneet. Välineet ovat kehittyneet, harjoitusmallit kehittyvät. Kovempaan vauhtiin pystyäkseen pitää itsekin olla valmius heittäytyä epämukavuusalueelle. On pitänyt miettiä, miksi esimerkiksi sprintterit alkavat hiihtää tietyissä olosuhteissa aika kovaa. Isommassa kuvassa se tarkoittaa myös sitä, että uskaltaa välillä myös raakoja treenejä tehdä väsyneenäkin. Toki pitää sitten huolehtia palautumisestakin ja rytmittää tekemistä.

Vauhtia ja repivyyttä lisää

Sotshi oli maali, jota silmällä pitäen työstettiin muun muassa ylämäkihiihtoa kolmen vuoden ajan.

– Tekeminen ylämäissä ja rankoissa maastokohdissa on saatu riittävälle tasolle. KIHU:n avustuksella se saatiin myös mitattua, en monelle häviä mäissä. Keväällä katsoimme, että sen tyyppinen tekeminen on tullut tiensä päähän. Häviän muille muissa maastonkohdissa kuin ylämäissä. Vauhtia ja repivyyttä pitää saada hiihtoon lisää. Rytminvaihdoksiin pitää pystyä, Heikkinen toistaa tavoitetta, johon muovatun harjoittelun tuomilla ärsykkeillä pyritään.

Maajoukkueleiritystä on toistaiseksi ollut vain kotimaassa, mutta Heikkinen on ehtinyt ulkomaillekin. Hän oli kesäkuussa omalla leirillään Sognefjelletissä ja maajoukkueen ensimmäisen Vuokatin-leirin aikaan Ranskassa. Aiempina vuosina hän on ollut Ranskassa pidempään, nyt hän kävi viikon pätkän. Ei pidempää, koska tuntui siltä, että halusi olla lyhyemmän jakson.Matti Heikkinen rullasuksilla Vuokatinvaaran nousussa. Kuva: Heidi Lehikoinen

– Kolmen vuoden aikana olen ollut aika paljon pitkiä leirejä Keski-Euroopassa. Nyt tuli tunne, että haluan sinne mennä, mutta haluan myös vaihtaa paikkaa ja saada muutenkin erilaisen ärsykkeen olemalla korkealla jo kesä-heinäkuun vaihteessa.

Tällä kertaa Font Romeussa vietettyyn leiriin mahtui vaativa polkujuoksukilpailu. Kerran aikaisemmin koettu raskas juoksukisa oli yksi syy leiriajankohdalle.

– Kisa kertoi, että tilanne on ihan hyvä. Se oli hyvä kokemus ja hyvä treeni, Heikkinen sanoo tyytyväisenä urakastaan.

”Pitää vaan tehdä ja mennä”

Heikkisen kesän huono jakso osui juhannuksen liepeille.

– Olin varmaan vähän kipeä, vaikka tauti ei tullutkaan kunnolla päälle. Siinä oli vähän raskas jakso. Silloin tuntui, että ei tule mitään. Monttuvaiheen ohitettuani alkoi taas sujua, ja nyt tuntuu, että on hyvä tekemisen meininki ollut harjoittelussa pidemmän aikaa.

Tulevana talvena kaikki tähtää luonnollisesti Falunin MM-laduille. Sitä ennen haitaksi ei kuulemma olisi, jos alkukaudestakin kulkisi kovaa.

– Jos kausi lähtee hyvin menemään, pitää vaan miettiä missä vaiheessa hengähtää ja harjoittelee.
Falunin radat eivät varsinaisesti ole Heikkisen makuun mutkineen, mutta hän sopeutuu eikä tuhlaa energiaansa nurinaan mutkaisista rataprofiileista, kilpailumuodoista tai mistään muustakaan, mihin ei voi vaikuttaa.

– Pitää vaan tehdä ja mennä, ei mahda mitään. Olin Vaajakoskella juoksemassa hienon 7,1 kilometrin radan, jossa oli neljä hienoa nousujaksoa, joissa selkeät palauttavat jaksot. Mietin, että ompa mahtavan hieno latu. Sitten mietin, että turha fiilistellä enempää, kun ei tuollainen ole enää tätä päivää monessakaan paikassa, Heikkinen nauraa.

– Heidi Lehikoinen