Kestävyysurheilu.fi kertoi maanantaina Suomen ensimmäisen 800 metrin arvokisamitalisti Markku Taskisen urasta ja sen jälkeisestä elämästä. Tiistaina paneudutaan hänen harjoitteluunsa.

Lauri Tarasti tuli Taskisen valmentajaksi vuonna 1977. Häntä ennen Taskista olivat valmentaneet Gunnar Laurila ja Pertti Helin.

Tarastin valmennuksessa Taskinen harjoitteli peruskuntokaudella seitsemän kertaa viikossa, viitenä eri päivänä.

– Ideana oli, että sekä nopeutta että kestävyyttä harjoiteltiin läpi vuoden. Niin nopeat kuin hitaat solut haluttiin pitää hyvässä kunnossa. Nopeusharjoitus oli ohjelmassa lepopäivän jälkeen ja nopeusharjoittelua sisältäneen päivän jälkeen oli vuorossa kestävyysharjoitus. Nopeusharjoittelua ei voi tehdä kestävyysharjoittelun kangistamana. Edellisen päivän nopeusharjoitus toi puolestaan nopeutta myös kestävyysharjoitukseen, Lauri Tarasti kertoo.

Peruskuntokaudella Taskisella tapasi olla maanantaisin lepopäivä. Tiistaina ohjelmassa oli nopeusharjoitus. Keskiviikkona juostiin 30 kilometriä, useimmiten aamulla 15 kilometriä ja illalla toiset 15 kilometriä.

Torstai oli lepopäivä ja perjantaina harjoiteltiin nopeutta. Lauantaina ohjelmassa oli 15 kilometrin lenkki tai pitkiä 1200 metrin intervallivetoja. Sunnuntaina oli jälleen vuorossa 30 kilometriä, useimmiten kahdessa eri osassa.

Taskisen nopeusharjoitukset muodostuivat viisiloikasta, polvennostojuoksusta ja starttiyhteisharjoituksista. Lopuksi oli usein maksimaalinen lyhyt intervalliharjoitus.

– Lisäksi jokaisen nopeusharjoituksen alussa oli 12 minuutin verryttelyjuoksu, joka toimi samalla aerobisena harjoituksena. Sen jälkeen oli viisi kertaa 30 metriä polvennostojuoksua, joka oli keskeinen nopeusharjoitus. Tämän jälkeen oli viisi eri mitattua viisiloikkaa hiekkasaan. Intervalliharjoitus oli esimerkiksi 300+200+100 metriä lyhyin palautuksin, Tarasti kertoo.

Keväällä Taskisella tapasi olla kuusi harjoitusta viikossa viitenä eri päivänä. Harjoittelua oli kolmena peräkkäistä päivää, jonka jälkeen oli lepopäivä. Sitä seurasi kaksi harjoituspäivää, joista toinen sisälsi kaksi harjoitusta. Tämän jälkeen oli lepopäivä.

– Keväällä korostui intervalliharjoittelu, jota oli keskimäärin neljä kertaa viikossa. Yhtenä päivänä oli palauttava 10-15 kilometrin lenkki tai muu aerobinen harjoitus. Yhtenä päivänä saattoi olla pelkkää nopeusharjoittelua. Lisäksi nopeusharjoittelua oli yleensä ennen intervalliharjoituksia.

Tarastin valmennusryhmässä oli tavallisesti kuusi juoksijaa, joista moni muukin oli maaottelutasoa. Näin yhteisharjoituksista tuli kovia ja laadukkaita.

– Taskinen saattoi juosta niin peruskunto- kuin kevätkaudella esimerkiksi kuusi kertaa 300 metriä siten, että vedoissa vaihdettiin sparraajaa eli eri juoksijat avittivat Taskisen menoa. Taskinen oli ryhmästäni paras ja kestävin. Kaikki hyötyivät tällaisesta harjoittelusta.

– Tyypillisiä intervalliharjoituksia olivat kymmenen kertaa 400 metrin lähdöt joka kolmas minuutti tai kaksi kertaa 300+200+100 metrin lähdöt 0:n, 6:n, 9:n, 20:n, 26:n ja 29:n minuutin kohdalla. Intervalliharjoituksissa yleensä juostiin kovaa, minkä vuoksi varsinainen luova osuus kesti vain noin 30 minuuttia. Katsoin vauhdin putoavan liikaa pidempikestoisissa intervalleissa.

Kesällä harjoittelua oli vähemmän, jotta kisoihin löytyi herkempi kunto.

– Harjoittelua oli kesällä varsinkin määrällisesti vähemmän. Laatuun kuitenkin satsattiin. Intervalleja pyrittiin vetämään nopeammin, jotta kisoihin löytyisi entistä kovempi vauhti.

Tarasti muistuttaa, että kovan harjoittelun lisäksi lepoa piti olla riittävästi, jotta ylikunnolta vältyttiin.

– Seurasin myös urheilijoideni kimmoisuutta, viisiloikkatesti oli ohjelmassa jokaikinen viikko. Jos kimmoisuus alkoi laskea, harjoitusohjelmaa piti muuttaa. Tutkimustenkin mukaan anaerobinen kyky on yhteydessä kimmoisuuteen.

– Periaatteeni oli, että jos haluaa juosta kilpailuissa kovaa, täytyy myös harjoitella kovilla vauhdeilla. Jos harjoitteluvauhti on hidas, on vaikeaa saada kilpailuihin yhtäkkiä tavattoman kovaa vauhtia, Tarasti linjaa.

-Juhana Unkuri