Onko maajoukkuehiihtäjillä ylivertainen kalusto ja etulyöntiasema harjoitusolosuhteissa sekä yhteistyökumppanimarkkinoilla? Kestävyysurheilu.fi kysyi kolmelta maajoukkueen tuntumassa täysillä urheilevalta miten paletti pyörii rahoituksen, leirityksen ja kaluston osalta. Kari Varis, Marjaana Pitkänen ja Maija Hakala kertoivat myös, mihin he käyttäisivät 10 000 euroa lisää urheilussaan ja minkälaisia vinkkejä he nuoremmilleen antavat resurssien rakentamiseen.

Mitä liiton valmennusryhmien ulkopuolisille kansallisen tason kärkinimille jää kalustomarkkinoilla ja millä kelillä kalustolla tulee takkiin? Maija Hakala on kokenut hyväksi pitkäjänteisen välineyhteistyön ja maltillisen suksien hankinnan taloudellisen tilanteensa mukaan. Hänellä on ollut koko uransa toimiva sopimus Fischeriä maahantuovan Patrolin kanssa. 

– On löytynyt hyviä suksia, joten ei ole joka vuosi ollut tarvetta uusia kalustoa alusta loppuun. Itselleni pitopohjakelit ja vastaavat vapaalle ovat olleet haastavat. Pitopohjia käytetään niin harvoin, joten siihen en ole viitsinyt sijoittaa niin paljon. Toki nyt muutamassa tärkeimmässä kisassa sattui pitopohjakeli. Spesiaalikelit lisäävät haastetta, Hakala sanoo.

”Ehkä perinteiselle on viime vuosina teettänyt enemmän töitä löytää toimivaa suksea”

Kari Varis arvelee, että kalustoerot maajoukkueesen ovat saattaneet kasvaa. Kuva: Touho Häkkinen

Myös Kari Varis kokee onnistuneensa neuvottelemaan välinevalmistajan kanssa sopimuksen, joka on tarjonnut hyvin kilpailukykyistä kalustoa, mutta:

– Varmaan nyt on semmoinen tilanne, että maajoukkue menee kaluston osalta vähän eri kastissa kuin kansallisen tason hiihtäjät. Nyt on tullut iso ero, en tiedä mistä johtuu. Viime talvena oli sellainen havaittavissa, ehkä kelitkin olivat erikoisia. Vöyrin 15 kilometrillä tai Rovaniemen Suomen Cupissa näki, miten erot kasvavat maajoukkuehiihtäjiin. Fluorittomuus varmaan kasvattaa eroa entisestään, Varis sanoo.

Marjaana Pitkänen on vaihtamassa toiselle suksimerkille, mutta hän kokee tilanteensa olleen hyvä myös sen jälkeen, kun hän 2016 putosi silloisesta B-maajoukkueesta.

– Kun on Hiihtoliiton ryhmässä, totta kai se helpottaa yhteistyökumppanisopimuksiin ja suksisopimukset ovat vähän kattavampia. Ehkä ongelmakeleillä maajoukkueessa löytyy enemmän vaihtoehtoja, muttei auta vaikka olisi sata paria suksia, jos kalustoa ei tunne. Jos tuntee oman kalustonsa ja on kartalla siitä, vähemmälläkin pärjää. En koe, että olisin tähän mennessä merkittävästi antanut tasoitusta kalustolla, mutta ehkä perinteiselle on viime vuosina teettänyt enemmän töitä löytää toimivaa suksea, Pitkänen sanoo.

Maajoukkueurheilijan statuksella on arvonsa yhteistyökumppanimarkkinoilla, mutta se on vain yksi arvo. Yhteistyökumppanuuksia on monenlaisia, mutta oma-aloitteisuuttakin se vaatii. Variksella on ollut uransa varrella kolme eri manageria yhteistyökumppanuuksia hoitamassa ja rahoitusta kasaamassa, mutta ison työn hän on yhteistyökumppaneita hankkiessaan tehnyt myös itse.

– Pisimmät ovat olleet neljän vuoden sopimuksia, pääsääntöisesti kahden vuoden. Siihen olen pyrkinyt. Ehkä kaksi vuotta sitten oli vähän sellainen tilanne, että miten rahoitus hoituu. Kesäkuussa asiat silloin kuitenkin lähtivät menemään oikeille urille ja lähti rullaamaan tosi hyvin. Lopputulos olikin sitten ehkä paras mitä ikinä, Varis kertoo ja kannustaa nuoria oma-aloitteisuuteen sekä yrityksille konkreettisten tavoitteiden esiintuomiseen.

– Tukijoideni kautta olen saanut rahat urheiluun, siinä mielessä tilanteeni on hyvä, Hakala määrittelee.

Suomen Cup -näkyvyys tuo seuroille parempia mahdollisuuksia tukea urheilijoita

Monen maajoukkueen takana olevan urheilijan paletin pyörittämistä on helpottanut Suomen Cup ja sen tuomat viestijoukkuepanostukset eri seuroissa. Viestiporukan ja -näkyvyyden ympärille on helpompi rakentaa kumppanuuksia, mutta viestipanostus nostaa myös seurojen kiinnostusta urheilijoita kohtaan viestiporukoita rakentaessa. Se tarjoaa urheilijalle mahdollisuuksia.

– Esimerkiksi kaksi vuotta sitten moni seura oli kiinnostunut. Ei minulla ollut aikomusta vaihtaa mihinkään, mutta alkoi olla kolmesta seurasta puheluja. Se nostaa hintoja. Seuran tuki on merkittävä ja iso osa budjettia, Varis sanoo Ilmajoen Kisailijoista.

Maija Hakalalle puolestaan Sirpa Korkatin hoitamat yhteistyösopimukset ovat olleet pitkään isoin osa vuosibudjettia. Itse hän kokee, että olisi voinut olla aktiivisempi omassa yhteistyösopimusten hankinnassa. Myös seuran tuki on ollut iso asia. Hakala on ollut keskeinen osa Hämeenlinnan Hiihtoseuran menestyksekästä viestitrioa.

Sirpa Korkatti on auttanut Maija Hakalaa varainhankinnassa. Kuva: Touho Häkkinen

– Seuran tuki on ollut tosi tärkeä. Sitä ei monesti itse edes täysin ymmärrä, kuinka paljon seurasta saa tukea. Itse olen hoitanut yhteistyöasioita siinä mielessä heikosti, että olen aina ajatellut, etten ole riittävän hyvä. Olen ajatellut, että sitten kun olen sitä ja sitten kun olen tätä saavuttanut, sitten voin kysyä (yhteistyösopimuksia). Rohkeammin voisi kysyä jo siinä vaiheessa, kun tekee tavoitteellisesti, Hakala antaa omastakin kokemuksesta myös vinkin nuorille.

– Olen myös tehnyt opettajan sijaisuuksia, Pitkänen kertoo urheiluun sopivasta satunnaisesta työnteosta.

Pitkänen on järjestänyt urheilija-arkensa toimivaksi myös sitä kautta, että hän on vuokrannut tuttavaltaan huoneiston Vuokatin urheiluopistolla. Se tuo säästöä leirityskustannuksissa ja mahdollistaa Vuokatissa laadukkaissa olosuhteissa harjoittelun aina tarpeen mukaan.

– En koe, että ainakaan olosuhteissa annan tasoitusta kenellekään. Koen, että olen pystynyt harjoittelemaan siellä missä olen halunnutkin, Vuokatin lisäksi Kuopiossa asuva Pitkänen sanoo.

Mikä parantuisi tai tehostuisi 10 000 eurolla?

Arki pyörii ja urheilu rullaa maajoukkueen ulkopuolellakin, mutta mitä maajoukkuepaikka olisi tuonut?

– Olisi tullut kovia yhteistreenejä, jotka olisivat voineet viedä minua urheilijana eteenpäin. Lisäksi palautumisen seuranta olisi ollut parempaa, sitä olisin kaivannut silloin kun menin ylikuntoon, Hakala miettii muutaman vuoden takaista tilannettaan.

Entäpä jos rahaa olisi urheiluun käytettävissä vuodessa 10 000 euroa enemmän, mihin se kuluisi?

– Varmasti välinehankinta olisi ykkönen ja lihashuoltoonkin. Käytän nyt jo niin ison osan budjetista leiritykseen, noin 40 prosenttia varmaan menee siihen. Sitä ei oikein enää pysty nostamaan. Maajoukkueen takana eniten käytän korkean paikan harjoittelua, noin 10 viikkoa vuodessa. Olen halunnut maksimoida leirityksen korkealla, Varis sanoo.

– Ehkä ulkomailla voisin olla enemmänkin, vaikka kaksi tai kolme parin viikon settiä voisi olla. Siihen ehkä enemmän laittaisin rahaa jos sitä enemmän olisi. Muuten minulla on mielestäni hyvä tilanne, Pitkänen sanoo.

– Aikaisemmin olisin ainakin käyttänyt johonkin, jolla pystyy seuraamaan palautumista. Lisäksi hierontoihin, fysioterapiaan ja lihashuoltoon. Niistä joutui tinkimään. Varmasti myös siihen, että leireille saisi valmentajan mukaan. Monissa treeneissä kaipaisi, että valmentaja olisi mukana. Myös siihen käyttäisin rahaa, että jos on huonot olosuhteet, voisi lähteä parempien olosuhteiden perässä jonnekin. Helposti tuollaisiin menisi se kymppitonni, Hakala sanoi.

-Heidi Lehikoinen