Antti Loikkasen haastattelu jatkuu.

Loikkasen mukaan hänellä ei ollut riittävästi kunnianhimoa juoksu-urallaan.

– Kunnianhimoa pitää olla, jos haluaa ihan terävimmälle huipulle. Minusta juokseminen oli ennen kaikkea hauskaa. Kilpaileminenkin oli hauskaa ja totta kai voittaminenkin. Häviöt opettivat kuitenkin enemmän kuin voitot.

 Loikkanen uskoo, että ulkoratojen arvokisoissa hänellä saattoi olla jonkinlaista yliyrittämistä, jonka myötä tarvittava rentous hävisi.

– Näin olen analysoinut asian juoksu-urani jälkeen. Juoksin muutenkin välillä liikaa tunteella, tunne voitti järjen. Ja jos minulla oli huono päivä, kyllä se näkyi tuloksissakin. Julkisuudesta ja siihen liittyvästä hössötyksestä en ole koskaan tykännyt. Varsinkin vuonna 1976 tullut huomio oli hämmentävää, olin ainakin tuohon aikaan niin sanottu maalaispoika.

Loikkanen toteaa olevansa kuitenkin tyytyväinen juoksuvuosiinsa ja -uraansa.

– Näin jälkikäteen ajatellen olen juoksu-urastani jopa vähän ylpeä, vaikka olympiamitalia ei tullutkaan.

Mailerityypin harjoittelua

Loikkanen toteaa olleensa nimenomaan mailerityyppi.

– Pidin monipuolisesta harjoittelusta. Kympinjuoksun harjoitteluun kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt.

Loikkanen juoksi vuoden mittaan vähän yli 5000 harjoituskilometriä. Enimmillään hän juoksi viikossa 160 kilometriä.

– Tein kovia vetoharjoituksia, mutta minulla ei ollut niissä kauheita toistomääriä. Tein paljon myös vauhtileikittelyä, se on tunnetusti hyvää rytminvaihtoharjoittelua. Enonkoskella on paljon ylä- ja alamäkiä, mikä sopii hyvin vauhtileikittelyyn. Samalla mäkijuoksua tulee luonnostaan. Mäkihyppelyä en koskaan tehnyt.

– Lisäksi tein pitkiä ja hidasvauhtisia lenkkejä. Yleensä kymmenen, välillä kahdenkymmenen ja joskus harvoin kolmenkymmenen kilometrin lenkkejä.

Vitoselle keskittyessään Loikkasen harjoituskilometrit eivät ainakaan lisääntyneet.

– Lähinnä lenkkieni vauhti lisääntyi. Juoksin monesti aamulenkkinä vitosen 16-18 minuuttiin. Minulla oli tuossa vaiheessa jo paljon harjoitteluvuosia takana, joten pohjakuntoa oli ehtinyt kertyä.

Kesän kilpailukauden aikana Loikkanen harjoitteli vain kevyesti.

– Kesäisin oli paljon kisoja. Välillä ne toimivat myös harjoitteina. Yritin minä välillä rynkyttää kesäisinkin enemmän harjoituskilometrejä.

Kilometrit eivät ratkaise

Loikkanen toteaa, että ennakkoon ei kannata laatia liian tarkkoja harjoitusohjelmia.

– Päiväkohtaisia ohjelmia on helppo laatia vaikka viideksi vuodeksi kerrallaan, mutta ei siinä ole mitään älyä. Tilanne elää koko ajan. Jos itselläni olo tuntui väsyneeltä, saatoin huilata. Tai jos oli kurkku kipeänä, saatoin huilia monta päivää ja aloittaa sen jälkeen harjoittelun tosi kevyesti.

– Tänään isketään antibiootit kouraan ja harjoitellaan niiden kanssa. Ei ihme, jos nykyään on kaikenmaailman mykoplasmoja. Itse sanon niitä elintasosairauksiksi.

Loikkasen mukaan toisen harjoittelua ei kannata lähteä suoraan kopioimaan. Jokainen on oma yksilönsä ja jokaisen pitää löytää oma tapa harjoitella.

– Totta kai kannattaa ottaa myös oppia niin muilta kuin omasta aiemmasta harjoittelustaan. Täytyy harjoitella riittävästi, mutta kysymys ei ole pelkistä kilometreistä. Jos suurimmat harjoituskilometrimäärät omaava olisi kovin juoksija, homma olisikin helppoa. Jotkut tarvitsevat kilometrejä enemmän, jotkut vähemmän.

Loikkanen tavoitteli kisajuoksuissaan ennen kaikkea hyvää aikaa, ei voittoja ajan kustannuksella.

– Juoksija ei kehity, jos hän ei uskalla pistää itseään kunnolla peliin. Jos sippaa, niin sippaa. Seuraavalla kerralla pääsee ehkä vähän lähemmäksi tavoitettaan.

Loikkanen ei ollut missään vaiheessa varsinainen ammattijuoksija.

– Ulkomaanleirejä varten otin virkavapaata, mutta pääsääntöisesti kävin töissä. Oli myös sellaisia talvia, etten ollut ulkomailla lainkaan. Kyllä Suomessakin pystyy harjoittelemaan hyvin, talvella voi myös hiihtää. Nykyään monille urheilijoille leirit tuntuvat olevan pääasia. Se, kun pääsee matkustelemaan.

– Väitän, että aika monelle sopii paremmin työnteon ja juoksemisen yhdistäminen. Muuten homma menee vähän liian totiseksi. Ainakaan minun pääni ei olisi kestänyt sitä, jos olisin pelkästään urheillut.

Mailerin valmentajana

Varsinaisen aktiiviuransa jälkeen Loikkanen juoksi puolimaratonilla ajan 1.07,45 ja maraton taittui ajassa 2.36,52. Viisikymmenvuotiaana Loikkanen selvitti mikä on tuon ikäluokan tonnivitosen ME.

– Kun kuulin sen olleen 4.05, päätin alkaa tavoittelemaan ennätystä. Paikat kuitenkin hajosivat. Eikä niin kovaan harjoitteluun löytynyt enää kipinää, riitti kun sitä oli tehnyt 10-15 vuotta. Ehkä nykyiset veteraanihuiput eivät ole saaneet nuorempana kilpailuviettiä niin hyvin tyydytettyä.

Loikkanen on ollut mukana myös valmennustoiminnassa. Aiemmin hän valmensi vuoden verran 800 metrin juoksijaa Suvi Selveniusta. Nyt hän on tehnyt neljän vuoden ajan yhteistyötä maileri Riku Marttisen kanssa.

– Annan näin oman pienen panokseni valmennustouhuun. Olen tyytyväinen, jos Riku juoksee vähän alle 3.40, valmentaja linjaa.

Loikkasen mukaan suomalainen kestävyysjuoksu on mennyt viime vuosina hieman eteenpäin.

– Esimerkiksi lajin harrastajamäärät ovat ehkä pikkasen nousseet. Liian vähän harrastajia edelleen on. Suomi on pieni maa ja tänä päivänä länsimainen elämäntapa on mitä on. Jääkiekot, jalkapallot, salibandyt ja muut niin sanotut helpommat lajit keräävät paljon harrastajia. Yksilö- ja kestävyyslajit eivät ole enää niin in. Näin näiden lajien pariin tulee aiempaa vähemmän lahjakkuuksia.

Juoksu maittaa Antti Loikkaselle edelleen. Kuva hänen kotialbumistaan.

Suomalaisista nykyjuoksijoista Loikkanen uskoo erityisesti Sandra Erikssoniin.

– Sandra on ollut jo pitkään Suomen lahjakkain kestävyysurheilija. Sandra on lahjakas likka. Uskon hänen tuovan vielä arvokisamitaleja.

Liike on lääke

Loikkanen on toiminut työurallaan lähinnä palomiehenä ja myös urheiluhierojana. Äskettäin hän jäi palomiehen työstä sairaseläkkeelle olkapäävamman takia.

– Olkapää on leikattu kolme kertaa ja oikeaan polveen on tehty valerustoa kuluman takia. Näillä mennään. Tarvittaessa hankin polveen varaosia, mutta ainakaan vielä sellaiseen ei ole tarvetta.

Varsinaisella huippu-urallaan Loikkanen edusti Enonkosken Pyrintöä ja vuoden verran Vuoksenniskan Vesaa. Sittemmin seuroina olivat Savonlinnan Viesti ja Hyrylän Reipas. Nurmijärvellä asuva Loikkanen edustaa nykyään helsinkiläistä Pakilan Visaa.

– Pakilan Visan juoksuporukat ostivat minulle taannoin lahjaksi Cyclokros-pyörän, jolla olen polkenut tähän mennessä 400 kilometriä. Tykkään vieläkin kilpailla veteraanijuoksukisoissa. Mutta nykyään kilpailemiseni on jo leikkimielisempää, pitää osata vähän relata.

Metsästystä ja kalastusta harrastava Loikkanen oli juoksemassa haastattelua edeltävänä viikonloppuna puolikasmaratonin.

– Tarkoitus oli juosta kisa pitkänä lenkkinä kahteen tuntiin, mutta kilpailijasielu tuli esiin. Viisitoista kilometriä juoksu tuntui tosi kivalta ja ajattelin kiristää vauhtia. Viime aikaiset pyöräilylenkit toivat kuitenkin kramppeja etureisiin ja loppuajaksi tuli 1.50. Mukava oli kuitenkin juosta. Ajattelen muutenkin niin, että kiva liike on lääke.

-Juhana Unkuri