Urheilija uskoo tai uskottelee itselleen viimeiseen asti onnistuvansa. Miksi? Koska muuten urheilijan suoritukselta lähtee pohja, viimeinenkin oljenkorsi mahdollisuuteen tehdä parhaansa h-hetkellä. Usko itseensä, omaan tekemiseen ja omiin mahdollisuuksiinsa on huippu-urheilijalle elintärkeää. Ilman uskoa on varmaa, että tavoite jää saavuttamatta. Arvokisamitalit eivät putoile syliin vahingossa.

Usein suurta onnistumista ja huippukokemusta seuraa pettymys. Se vain kuuluu urheiluun, sillä se jos mikä kasvattaa. Huippu-urheilijan polku ei ole helppo kuljettavaksi ja kokemuksesta voin sanoa, että se on tarkoitettu vain ihmisille, joilla on intohimo ja sisäinen palo omaan lajiin sekä oman kehonsa kokonaisvaltaista haastamista kohtaan. Se polku on kuitenkin täynnä elämää ja monenmoisia kokemuksia ja ehkä juuri siksi arvokas kuljettavaksi.

Viime vuonna Vuokatin MM-kisat olivat minulle juhlaa, paluu henkilökohtaiseksi MM-mitalistiksi monen vuoden tauon jälkeen. Se oli onnistunut ”comeback”. Jatkovuosi ei tuonut MM-kisoista menestyksellisiä muistoja, mutta vuoden matka on monella tavalla ollut jälleen arvokas. Vaikka yleensä menestys muistetaan, mielestäni arvokkainta on yksilölliset kokemukset osana yhteisöllisyyttä.

Huippu-urheilulla ei ole mieltä, jos vain menestys tai voitto merkitsee kaikkea. Vain yksi voi voittaa ja muutama menestyä, mutta kaikki muut, jotka yrittävät täysillä, luovat kilpailun ja siten joillekin ilon menestyä. Kaikki siis tekevät yhdessä myös voittajan.

Ihan ilman menestystä en jäänyt tänäkään vuonna, sillä kevään EM-kisoissa Portugalissa olin paras suomalaisista miehistä 8. sijalla. Se tuntui vain välipalalta kohti MM-kisoja, kuten sen pitikin olla. Tuon kisan tulosarvo nousi itselleni MM-kisojen jälkeen, mutta mikä oli syynä vaisuun MM-kisasuoritukseen?

Kuten aina, jälkiviisas on helppo olla, ja nähdä ne sudenkuopat, joihin tällä kertaa lankesin. Pyrin tässä avaamaan niitä, jotta nuoremmat jalanjälkiäni kulkevat näkisivät paremmin. Onneksi tälläkin iällä voi oppia ja yksi motoistani on ollut, että elämä on ikuista oppimista.

Kestävyysurheilussa suorituskyky rakennetaan pitkällä ajalla. Voimme ajatella, että suorituskyvyssä on kausisykli eli isompi pyörä (kuukausien tasolla) ja huippusykli eli pienempi pyörä (viikko- ja päivätasolla). Kun urheilija on rakentanut kokonaisvaltaisella harjoittelulla vahvan perustan ja päässyt hyvään kuntoon, kausisykli pyörähtää hyvään vaiheeseen. Urheilijalla on vankka pohja, jota on jo vuosien harjoittelulla luotu. Silloin on helpompi saada myös huippusykli osumaan kohdalleen oikeaan aikaan kilpailusuorituksilla tai niitä vastaavilla harjoitteilla ja normaalia runsaammalla palauttelulla ja levolla.

Vaikka itselläni on vuosien vankka harjoituspohja, onnistuin ajamaan itseni toukokuun aikana vajaalla palautumisella ja kovalla harjoittelulla ”hermo-lihasjärjestelmän monttuun”. Luulin ja uskottelin koko ajan itselleni, että palautumisaika riittää ja kokonaisuus pyörähtää ennen MM-kisoja viime vuoden tapaan hyväksi, sillä minulla ei ollut vammoja ja matkalle osui myös onnistuneita kisoja ja hyviä harjoituksia.

Merkit olivat kuitenkin selviä siitä, että kokonaiskuormitus oli vain liikaa miinuksella. Olisin tarvinnut 1-2 viikon juoksutauon tai ainakin 2 viikon tauon kokonaan ilman tehoharjoituksia kesäkuussa, mutta en sitä osannut tehdä. Vaikka palautumispäiviä oli useita, jokainen kisa tai kova harjoitus oli liikaa, ja jouduin vain miettimään, miten palautuisin taas ennen seuraavaa. Vähitellen myös hauskuus katosi, vaikka tein hommasta ”väkisin” iloista ja onnistuin siinä melko hyvin.

Olin mielestäni huomioinut iän tuoman palautumisen hidastumisen, mutta en osannut huomioida nykytilannetta, jossa välillä uni jää heikoksi pienten lasten isänä ja välillä tulee ylimääräisiä pihapelejä, joita ei kokonaisuudessa aina osaa ottaa huomioon. Kaikkea ei vain voi hallita, mutta yritin sitä liiaksi ja annoin valmistautumissuunnitelmieni mennä kehoni selvien rasitusmerkkien edelle. Siitähän se ”kuormitussoppa” vähitellen syntyy.

Italian MM-maastot olivat erittäin fyysisiä. Jyrkät rinteet kuormittavat sekä ylöspäin että alaspäin jalkoja ja selkää. Harjoitusmaastot sijaitsivat melko korkealla, pääsääntöisesti 1200-1700m:n korkeudella. Isoin virheeni oli kuitenkin tehdä pitkää matkaa varten liian pitkiä ja siten kuormittavia yksittäisiä treenejä.

Vaikka kausisykli oli pyörähtänyt huonoon vaiheeseen, kaksi viimeistä Italiassa viettämääni viikkoa ennen MM-starttia olisivat voineet korjata huippusykliä oikeaan asentoon. Tein kuitenkin ratkaisevan virheen ja viimeistelytreenit olivat liian pitkiä ja siten kuormittavia. Vaikka palautumispäiviä oli riittävästi, kunnollista palautumista ei tapahtunut. Voisi myös sanoa, että kunnollinen palautuminen sai vasta alkunsa kausisyklissä, jolloin kehoni meni ”lepotilaan”, enkä saanut mitään harjoittelemaani irti MM-kisan koittaessa.

Vielä verrytellessä uskottelin kaiken olevan kunnossa, mutta jo ensimmäisessä jyrkemmässä ylämäessä huomasin, ettei lihaksisto vain toimi, kuten olen tottunut. Siinä tilassa on ”helppo” tehdä huono reitinvalinta, mikä maksoi yli 3 minuuttia ja henkinen selkärankani nitkahti. Niinpä en päässyt antamaan kaikkeani suorituksessa, jota varten olin vuoden tehnyt töitä.

Niin… olin tehnyt töitä, välillä innolla ja välillä väsyneenä. Joudun myöntämään, että työn teolta se kuitenkin jo maistui. Siitä puuttui intohimo. Ei huippu-urheilija onnistu arvokisoissa ilman intohimoa. Jos urheilu tuntuu työnteolta, siitä puuttuu ratkaiseva kilpailuvaltti, intohimo tehdä parhaansa ja antaa kaikkensa. Se minulla oli Vuokatissa, mutta se puuttui Italiassa.

Olinko pettynyt itseeni? Olin harmissani, mutta ehkä juuri intohimon puuttumisen takia en ollut pettynyt. En jaksanut olla, sillä olin väsynyt. Kun urheilu maistuu työltä, se ei ole kivaa. Kun urheilua tekee intohimolla tai puhtaasti terveyden ja kehonsa ehdoilla, se on kivaa. Kestävyysurheilu on maailman hienoimpia harrastuksia, mutta rankimpia ammatteja, sillä siinä on joko mukana joka solullaan tai sitten ei.

Vaikka olin väsynyt, arvostan, iloitsen ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä ja hetkestä, jonka sain matkalla urheilijana kokea. Se oli todellakin sen arvoista. Kiitos!

– Jani Lakanen