Meksikossa Sierra Madren vuoristossa asuvat tarahumara-heimo tuli laajemmin tunnetuksi Christopher McDougallin kirjoitettua kirjan Born to Run (2009, suom. nimellä Syntynyt juoksemaan).

Tarina on inspiroinut juoksijoita ympäri maailmaa.

Kirjan kerrotaan kuvaavan heimoa, mutta itse asiassa tarahumaroiden elintavoista kerrotaan varsin niukasti. McDougall kuvaa ultrajuoksukilpailun järjestämistä tarahumaroiden ja yhdysvaltalaisten välillä, mutta tarahumaroiden juoksuelämästä saadaan arjen osalta tietää vain vähän. Tänä vuonna julkaistussa dokumentissa Goshen keskitytään enemmän tarahumaroiden ruokavalioon ja elämäntapaan, siihen, mitä sateen kutsumiseksi järjestettyjen pitkien juoksujen välillä tapahtuu.

Tarahumarat pakenivat espanjalaisia valloittajia vaikeakulkuiseen kanjoneiden halkomaan vuoristomaastoon 1500-luvulla. Tarahumarat itse kutsuvat heimoaan raramuriksi, mikä tarkoittaa ”jaloillaan juoksevaa” tai ”nopeita juoksijoita”. Nimi viittaa erityisesti miehiin. Naiset juoksevat myös, mutta miehistä erillään omissa juoksuissaan, koska naisten ja miesten arkiaskareet ovat erilaisia ja siksi on käytännöllistä juosta eri aikaan. Naiset juoksevat miesten tapaan 60—100 kilometrin pituisia matkoja.

Uusi dokumentti kertoo lisää tarahumatoiden elintavoista. Kuva: Goshenfilm

Länsimaisen käsitteen mukaan tarahumarat eivät harjoittele. Valtava määrä askelia ja monipuolista liikuntaa kertyy päivän aikana paikasta toiseen liikkuessa ja maatalousaskareissa. Vesi pitää usein hakea kaukaa.

Tarahumarat eivät ole nopeita, mutta äärettömän kestäviä he ovat. McDougall mainitsee kirjassaan tavalliseksi juoksunopeudeksi 6 min/km, mutta se ei kerro kaikkea, sillä maasto on vaativaa, kivistä ja mäkistä.

Tarahumaroiden fyysisestä kunnosta on saatu vertailutietoja, kun muutamat heistä ovat osallistuneet menestyksekkäästi ultrajuoksukilpailuihin Yhdysvalloissa. Heimon tutkiminen ei ole helppoa, sillä tarahumarat suhtautuvat ulkomaailman asukkaisiin epäluuloisesti ja osaavat piiloutua maastoon niin, ettei heitä löydä, jos he itse eivät sitä halua. Siihen on syytäkin, sillä alueella liikkuu vaarallisia huumeliigojen jäseniä, jotka ovat tappaneet myös tarahumaroita.

Sandaaleissa yli vuorten

Juokseminen on tarahumaroille tapa liikkua paikasta toiseen ja välimatkat ovat vuorilla pitkiä. He asuvat pienissä yhteisöissä luolissa ja yksinkertaisissa, pienissä puusta rakennetuissa mökeissä toisista tarahumaroistakin eristyksissä. Hyötyjuoksun lisäksi elämäntapaan kuuluu hauskanpito juosten. Juoksukilpailujen aikaan ryhmät kokoontuvat yhteen.

Tarahumaroille juoksuriitit ovat tärkeä osa juhlapyhien viettoa. Kaksi tärkeintä juhlaa ovat sekoitus tarahumatoiden omia perinteitä ja kristinuskoa. Juhlat vietetään joulukuussa ja pääsiäisviikolla. Juhlissa pidettävään juoksukilpailuun liittyy puupallon kuljettaminen ja yhdessä juokseminen.

Kilpailuun lähtee tavallisesti kaksi joukkuetta, joissa on kahdesta 20:neen jäsentä. Joukkue juoksee yhdessä sovittua kierrosta kuljettaen potkimalla tai mailalla maata pitkin nakaten puupalloa, joka on kooltaan suuren omenan kokoinen. Voittaja on se joukkue, jonka jäseniä pysyy radalla kauemmin. Kilometrejä saattaa kertyä 75 tai 300, sitä ei etukäteen tiedä. Puupallo symboloi maailmaa ja juoksemalla maailma pidetään liikkeessä.

Tarahumarat eivät perinteisesti ole käyttäneet yhteiskunnassaan lainkaan rahaa. Joukkuejuoksujen palkintona voi olla vaatteita, kanoja tai lehmä. Joissain yhteisöissä kilpailuja järjestetään välillä joka viikonloppu.

Naisilla on oma juoksukilpailunsa, jossa edetään keppi kädessä. Kepillä heitetään eteenpäin heinistä punottua seppelettä, kukin kilpailija omaansa. Suurin osa osallistujista on nuoria tyttöjä. Heidän tehtävänsä on paimentaa yhteisön vuohia, mikä vaatii juoksentelua vuorilla. Nuoret naiset ovat hurjassa kunnossa.

Tarahumarat liikkuvat kevyissä sandaaleissa, huaracheissa. Hurjimpien juoksumatkojen kerrotaan olevan yli 650 kilometriä. Kaikenikäiset juoksevat, kevyellä, kauniilla päkiäaskelella.

Tältä näyttävät tarahumatoiden perinteiset juoksusandaalit. Kuva: Mikko Ijäs

Uhanalainen elämäntapa

Tarahumaroja asuu vuoristossa 106 000. Yhä useampi muuttaa kaupunkien lähistölle ja jättää perinteisen elämäntavan.

Länsimaiset tavat ovat löytäneet Sierra Madren vuoristoon. McDougall kuvaa kirjassaan yhden tarahumarakylän hävinneen, kun perinteinen juoksureitti rakennettiin asfalttitieksi. Tietä pitkin kylään saatiin länsimaisia houkutuksia kuten voita, jauhoa ja sokeria. Monet menivät töihin saadakseen rahaa herkkujen ostoon. Kaivosteollisuus on osaltaan kaventanut tarahumaroiden asuinalaa.

Vaikka monet tarahumarat elävät vielä vanhaan tapaan eristyksissä ja länsimaisesta elämäntavasta erillään, on muutos alueella nopeaa:

– Tarahumaroiden elämä on muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana enemmän kuin edellisten 300 vuoden kuluessa, sanoo alueella toimiva pappi National Geographicin artikkelissa.

Tarahumaroiden joukossa ei ole esiintynyt lainkaan monia sydän- ja verisuonisairauksia, diabetesta ja esimerkiksi rintasyöpää. Juokseva elämäntapa on ollut yksi syy. Toinen mielenkiintoinen osasyy on tarahumaroiden perinteinen ravinto, josta kerrotaan huomisessa plussajutussa.

Jani Lakanen kirjoitti Christopher McDougallin kirjasta saamastaan inspiraatiosta huhtikuussa 2015.

– Outi Hytönen

Lähteet

Christopher McDougall: Born to Run (2009)
Dokumentti Goshen. Places of Refuge for the Running People (2015)
http://ngm.nationalgeographic.com/2008/11/tarahumara-people/gorney-text/1