Ilman valmentajaa urheilemista käsittelevän juttusarjan neljänteen ja viimeiseen osaan oli tarkoitus kerätä kestävyyslajien huippunimiä, jotka ovat nousseet huipulle omin neuvoin ilman henkilökohtaista valmentajaa. Nimiä vaan ei löytynytkään kovin helposti, ja sekin on mielenkiintoinen tulos. Miksi heitä on niin vähän?

 Vielä 1900-luvun alussa huipulle tähtääviä urheilijoita oli Suomessa vain kourallinen ja valmentajia vielä vähemmän, mutta jo silloin valmennuksella oli tärkeä rooli esimerkiksi Hannes Kolehmaisen ja Ville Ritolan menestyksessä. Paavo Nurmen kohdalla valmentajan rooli sen sijaan on epäselvä: edellä mainittuja valmentanut Viljam Kolehmainen on kertonut tehneensä ohjelmia myös Nurmelle, mutta Nurmi kertoo teksteissään vastanneensa harjoittelustaan itse.

Nykyhuipuistakaan on vaikea nimetä valmentajattomia urheilijoita. Vaikka aikuisvuosina urheilisikin huipulla ilman valmentajaa, on takana tavallisesti vähintään juniorivuosien ajan seisonut perusteet opettanut valmentaja. Ilman valmentajaa urheilleita ja urheilevia on toki paljon – mutta askeleet huipulle ovat usein jääneet haaveeksi.

Juttusarjassa kerrottiin aiemmin, miten Minna Kauppi on suunnistanut käytännössä ilman henkilökohtaista valmentajaa maailman huipulle. Ruotsin puolelta Tove Alexandersson on noussut suunnistuksen ja hiihtosuunnistuksen moninkertaiseksi MM-mitalistiksi ilman henkilökohtaista valmentajaa. Kotiseurasta Stora Tunasta löytyy kylläkin monia valmentajia ja tiivis leireily maajoukkueen mukana tuo varmasti myös tukea harjoittelun suunnitteluun. Jo kaksi vuotta sitten silloin 20-vuotias Alexandersson totesi lehtihaastattelussa:

– Voisin sanoa, että kehitän itse itseäni. Tunnen valtavan hyvin kroppani ja tiedän, kuinka paljon pystyn ottamaan rasitusta vastaan ja mitä tapahtuu kun maitohapot tulevat ja alan epäröidä.

Suomen hiihtäjistä Ville Nousiainen ja Anne Kyllönen harjoittelivat parin vuoden ajan ilman henkilökohtaista valmentajaa, mutta heilläkin on ennen ja sen jälkeen ollut henkilökohtainen valmentaja.

Suomessa ei pyöräilyn asiantuntemusta?

Pyöräilijöistä Jukka Vastaranta on urheillut käytännössä aina ilman valmentajaa. Hän suunnittelee itse oman harjoittelunsa.

-Suomi ei ole pyöräilymaa, joten Suomessa ei ole valmentajia, jotka tietäisivät riittävästi lajista, sanoo Vastaranta. Ulkomaan tiimeissä hänellä on välillä ollut valmentaja, mutta mikään valmennussuhteista ei ole kehittynyt pidemmäksi. Nuorempana hiihdossa Vastarantaa opasti oma isä, mutta harjoitussysteemi on kehittynyt pitkälti Vastarannan oman kokemuksen kautta.

– Itse olen muodostanut itselleni sopivan systeemin, niihin olosuhteisiin ja elämäntilanteisiin, joissa olen ollut. Usein jos on valmentaja niin suoritetaan ohjelmaa, joka ei sovellu keliin ja ympäristöön. Ehkä se toimisi paremmin, jos olet espanjalainen ja sinua valmentaa kaveri, joka asuu samassa espanjalaisessa kylässä. Mutta suomalainen kun koittaa valmentaa, hän valmentaa sellaisiin kisoihin, joissa ei ole itse koskaan käynyt. Se ei silloin oikein toimi, sanoo Vastaranta. Hänkin kertoo kuitenkin jutelleensa, kyselleensä ja saaneensa neuvoja monilta ihmisiltä, muun muassa omalta isältä ja vanhemmilta pyöräilijöiltä niin Suomessa kuin ulkomailla. Nykyään puoliso Sonja Kallio toimii vahtina, kun homma meinaa sujua liian lujaa.

– Pikemminkin olen tehnyt niin, että kerron mitä olen tekemässä ja sitten kysyn toiselta, että onko tässä mitään järkeä. Nykyään suodattimena toimii Sonja, joka näkee vierestä toiminnan järkevyyden tai järjettömyyden. Minullakin on sitä taipumusta, että kun rupee kulkemaan, niin sitten treenitkin menevät aika kunnianhimoisiksi. Sonja vahtii, ettei homma lähde hanskasta, Vastaranta sanoo.

Olennaisen näkemisestä

Valmentajattomien urheilijoiden kohdalla tulee esille myös valmennussuhteen käsitteen määrittelemisen vaikeus. Kukaan edellä mainituista urheilijoista ei kuitenkaan ole urheillut kontaktittomassa tyhjiössä ilman asiantuntijoiden apua. Valmennussuhteita on paljon erilaisia: Jollekin valmentaja on vaikeiden tilanteiden juttukaveri, millaista toinen kutsuisi mentoriksi tai tukihenkilöksi. Toiselle valmentaja on se, joka lähettää kolmen viikon harjoitusohjelman sähköpostiin, eikä siinä paljon tarvitse porista. Vielä voi valmentaja olla kaikkea tältä väliltä.
Valmentaja Antti Hagqvistin mielestä valmentajattomuudesta puhuminen on jonkinlainen muoti-ilmiö.

– Vaikka urheilijalla on takana tukihenkilöitä ja asiantuntijoita, voi sanoa, että valmentaa itse itseään. Se korostaa itsenäisyyttä ja omaa osaamista, Hagqvist sanoo.

Nykyään on saatavilla valtava määrä valmennustietoutta. Olennaisen erottaminen voi olla vaikeaa.

– Itsenäisessä valmentautumisessa ongelma ei todellakaan ole tiedon puute, vaan perusasioiden ymmärtämisen vaikeus. Harjoittelusta tulee helposti sillisalaattia, Hagqvist sanoo.

Oman linjan pitäminen vaatii rautaista itseluottamusta, ja siinä valmentaja on tärkeässä roolissa.

– Harjoittelun perusteet voi oppia itse, se on teoriassa ihan mahdollista. Mutta täytyy olla aivan valtava itseluottamus ja itsetunto, että uskaltaa sitten myös toteuttaa koko ajan omaa linjaansa horjumatta kaiken olemassa olevan ja erilaisten harjoitusmuotojen välillä, Hagqvist muistuttaa.

Ulkopuolisena tarkkailijana valmentaja näkee kokonaisuuden objektiivisemmin. Keskustelukumppanina toimiva valmentaja luo ja vahvistaa uskoa valittuun harjoituslinjaan. Jos usko kilpailujen lähestyessä horjuu, on helppo lähetä lisäämään harjoitteluun uusia juttuja ja lisäämään määrää vielä vähän…

– Kilpailujen ja huipputason lähestyessä on pystyttävä ajattelemaan, että kaikki voitava on nyt tehty. Sitten on vain saatava irti sen hetken kunnon mukainen suoritus. Tässäkin valmentaja voi olla keskeinen apu, Hagqvist sanoo.

– Outi Hytönen

Tove Alexanderssonin haastattelu:
http://tovealexandersson.se/wordpress/wp-content/uploads/2013/08/Annonsbladet-Aug-20131.pdf