Jos ei pärjää nuorten sarjoissa, onko mitään mahdollisuuksia huipulle? Millaisella pohjalla voi menestyä maastohiihtäjänä myöhemminkin? Ristomatti Hakola ei lannistunut, vaikkei alle parikymppisenä erikoisemmin pärjännytkään eikä valmennusryhmiin juuri kuulunutkaan. Hakola luotti siihen, että kun tarpeeksi kauan tekee kärsivällisesti töitä, tuloksia tulee. Hänen tarinansa on tarina kovasta työstä, kehitystä tukevasta valmennuksesta ja myös sattumasta.

Moni suomalaishuippu on pärjännyt nuorten MM-kilpailuissa, mutta nousu terävimmälle huipulle on silti ottanut aikansa. Moni ei ole pärjännyt, ja jalostuminen kansainvälisen läpimurron tekijäksi on silti ottanut aikansa. Toisaalta niin Suomesta kuin muistakin maista löytyy nuorten MM-mitalisteja, joista eri syistä ei koskaan tullut huippua aikuisena. 

Mitalejakin enemmän Suomessakin kaivataan sitä, että ollaan nuorten MM-ikäisenä ”tuntumassa”. Se, mikä on sitä tuntumassa oloa itse kellekin, vaihtelee. Tänä talvena nuorten MM-kilpailuissa suomalaisten tuloksia varjosti suksihaasteet, mutta kovin monta ”tuntumassa olijaa” ei U20-sarjalaisista löytynyt. Se on herättänyt huolta siitä, millaiselta suomalaisen hiihdon tulevaisuus lähivuosina aikuisten sarjoissa näyttää. Silti tälläkin hetkellä yksi Suomen parhaista hiihtäjistä on mies, joka ei kertaakaan edes kilpaillut alle 20-vuotiaiden MM-kilpailuissa: Ristomatti Hakola. Alle 23-vuotiaiden MM-kilpailuistakin paras sijoitus oli 15:s. Silti tämä hiihtäjä on ehtinyt olla jo olympialaisissa ja MM-kilpailuissa sprintin kuudes, vaikka iso osa fyysisestä potentiaalista on vielä ulosmittaamatta.

– Ainahan se olisi parempi, jos pärjää. Itse aloin periaatteessa panostaa hiihtoon aika myöhään, olisi voinut aikaisemmin panostaa. Jaksaa tehdä työtä vuodesta toiseen, kyllä se siitä lähtee. Kaikki kypsyvät vähän eri nopeudella, Hakola sanoo.

Hakola ei enää muista tarkemmin, millaisena hän nuorten sarjoissa ollessaan ajatteli oman polkunsa huipulle. Armeijalla oli hänelle kuitenkin iso merkitys.

– Kun menin armeijaan, tuli säännölliset elämäntavat. Sen jälkeen alkoi lankku lepattaa. Se teki minulle hyvää. Siitä asti olen saanut olla armeijan leivissä ja panostaa oikeastaan täysillä urheiluun. Puolustusvoimat on ollut isossa roolissa urallani, Hakola sanoo.

Fraasi oman kropan tuntemuksesta osoittautunut oleelliseksi

Ristomatti Hakola Falunin maailmancupissa. Kuva: NordicFocus

Isänsä valmennuksessa aloittanut ja sittemmin Antti Hagqvistin valmennukseen siirtynyt Hakola antaa myös valmentajilleen paljon kehuja.

– Antin kanssa olen oppinut harjoittelemaan. On löydetty välineet siihen, että välillä on saatu lankku lepattamaan. Olen oppinut tuntemaan omaa kroppaani. Se on kaiken a ja o. Vaikka sitä kaikki toistaa, niin se vaan on. Täytyy tuntea itsensä, mikä sopii mihinkin päivään. Paljonhan siinä on sattumaakin. Paljon vaatii myös tuuria, että kaikki loksahtaa kohdilleen, Hakola sanoo.

Ensimmäinen suuren hiihtoyleisön noteeraama saavutus oli 50 kilometrin SM-kulta vuonna 2012.

– Kyllähän sillä oli iso merkitys. Pääsin B-maajoukkueeseen. Ei minua sitä ennen ollut ikinä oikein valittu mihinkään ryhmään. Muutaman kyyneleen olen nuorempana tiputtanut, mutta sitä on aina vaan jaksanut vääntää. Sitä on aina välillä miettinyt, miksi jaksoin. Aina olen halunnut menestyä, ja tiesin, että on rahkeita, kun kaikki menee kohdilleen.

Mitä sanoisit näille nuorille, jotka saattavat olla muutaman minuutinkin kärjen takana tai eivät pääse nuorten MM-kisoihin ja miettivät, kannattaako nuorten sarjojen jälkeen jatkaa ja heittäytyä urheiluun vai tehdä jotain muuta?

– Jos haluaa yrittää, on ihan pakko heittäytyä. Vasemmalla kädellä ei pysty tekemään. Sanoisin, että on kaikille mahdollista, kun herää kaksi kertaa päivässä treenaamaan, syö ja nukkuu, tekee kurinalaista työtä viisi vuotta. Kyllä se alkaa lankun lepattamisessa jossain kohtaa näkyä.

– Se tulee ihan yhtäkkiä. Niin se tuli minullekin, alkoi kulkea. Kun alkoi kulkea, olinkin yhtäkkiä Falunin MM-kisoissa yhdeksäs. Sen jälkeen onkin kulkenut.

Kuinka erilainen tarinasi olisi ilman armeijaa, ja sieltä saamaasi mahdollisuutta?

– Voi olla, että olisin opiskellut jotain ja tekisin etätöitä näin koronan aikana. Voi olla, ettei olisi hiihtouraa, Hakola sanoo ja kiittää Puolustusvoimia sekä nyt jo eläkkeellä olevaa Ilari Köykkää.

Hän kiittää myös muita sponsoreitaan, jotka ovat mahdollistaneet sen, että Hakola on voinut heittäytyä huippu-urheiluun.

– Suomessa on todella vaikeaa heittäytyä. Jos haluat menestyä, on pakko heittäytyä. Ei auta, että tekee vasurilla. Kaikille, jotka miettivät, että kannattaako heittäytyä, voin sanoa, että kun suksi kulkee, on se sen arvoista. On se mukavaa.

Oletko huolissasi suomalaisten tilanteesta?

– En oikeastaan. Kyllä sieltä aina joku nousee ja menestyy, kun heittäytyy ja tekee työtä. Lahjakkuus on paljon myös työmotivaatiota. Voi olla lahjakas, mutta laiska. Ei pärjää hiihdossa. Suosittelen kaikille ammattina hiihtoa, Hakola sanoo ja lisää saaneensa Iivo Niskasen menestyksestä viime vuosina itselleenkin lisäbuustia.

Porukkatreenimahdollisuudet kannattaa hyödyntää, vaikka omasta ohjelmasta joutuisikin joustamaan

Hakolan valmentaja Antti Hagqvist sanoo yleisesti tilanteen olevan ”tietyllä tavalla tosi huolestuttava”, sillä nuoria on vähän ja aikaerot yleisen sarjan kärkeen suuria. Hän lisää kuitenkin, ettei ole perehtynyt nuorten harjoitteluun, joten ei osaa sen tarkemmin sanoa syitä.

– En tiedä, pelätäänkö nuorena kovaa harjoittelua liian paljon vai onko harjoittelusta tullut nuorilla liian tarkkaa ja tieteellistä? Olen kuullut, että nuorten leireillä saattaa olla urheilijoita, jotka eivät voi tehdä kaikkia treenejä porukassa, kun on joku tietynlainen kausi menossa. Kuitenkin maajoukkuehiihtäjistä vaikkapa Ristomatti, Perttu ja Iivo pystyivät syksyllä joustamaan omista harjoituksistaan ja valmentajat ovat pystyneet, jos on treeniseuraa tarjolla. Aika paljon saa itsekseen kuitenkin harjoitella, Hagqvist miettii.

Vaikka Hakola ei mikään junioritähti ollutkaan, hän pärjäsi kuitenkin kohtuullisesti.

– ”Lahjakkuus” ja työnteon määrä alkoi näkyä viimeisinä vuosina junnusarjoissa. En tiedä, olisiko tullut parempaa menestystä, jos olisi ollut junnujoukkueessa. Töitä on kuitenkin tehtävä, mikään ei tule ilmaiseksi.

Millainen Ristomatin polku valmentajan silmään on ollut parikymppisestä nykyhetkeen?

– Kivikkoinen, kun on ollut kaikenlaista. Fyysistä potentiaalia ei ole vielä päästy mittaamaan. Polkuhan on lähtenyt sieltä 10–13-vuotiaasta. Ne treenimäärät, mitä on silloin luonnostaan tullut, ovat olleet varmasti riittävän korkeat. On ollut paljon nopeutta. Ohjattu harjoittelu on ollut nopeutta ja taitoa kehittävää. Kestävyysharjoittelu on tullut intohimosta liikkumiseen: polkupyöräilystä, metsässä kulkemista ja rastien hakemisesta treenin päälle. Harjoittelu hänelle on maistunut aina.

– Kun hän parikymppisenä voitti 50 kilometrillä SM-kultaa (2012), se ehkä avasi hänelle sen, että kansainvälisesti voisi oikeasti menestyä. Sitten tuli muutama vuosi, että oli vähän vaikeampaa saada tuloksia realisoitumaan. Joka vuosi fyysiset ominaisuudet ovat menneet eteenpäin.

Luontaisen liikkumisen kautta tullut lahjakkuus ja harjoittelun nousujohteisuus

Hakola löi läpi sprinttihiihtäjänä, mutta on tehnyt hyvää tulosta jo myös normaalimatkoilla. Hagqvist ymmärtää monella tapaa Hakolan halua olla yleishiihtäjä. Sprintissäkin parhaat yleensä menestyvät, mutta lajissa muuttujia ja epäonnen mahdollisuuksia on huomattavasti enemmän kuin normaalimatkoilla.

– Ristomatti on kuitenkin perusnopea ja sähäkkä, tehnyt niin paljon nuoruudessa urheilua. Luontaisen liikkumisen kautta on tullut lahjakkuus kaikkeen liikuntaan, mitä tahansa hän tekeekin. Harjoittelu on tarkentunut pikkuhiljaa, myös urheilun ympärillä olevat asiat. Siihen on tullut koko ajan ammattimaisuutta lisää. Se on ollut kasvua kokonaisvaltaiseksi urheilijaksi.

Hagqvist muistuttaa, että myös riskien ottaminen kuuluu huippu-urheiluun. Hakolalle se tarkoitti viime kaudella harjoitusmäärien nousua.

– Jos asiat tekee samalla tavalla, ei kehittyminen tule olemaan sellaista mitä pitäisi.

Hagqvist ymmärtää, että taloudelliset asiat voivat stressata parikymppistä urheilijaa, kun pitäisi heittäytyä urheiluun. Hän kannustaa valmentajia huolehtimaan urheilijoiden kokonaisuudesta.

– Vaikka heittäytyy urheiluun, taustalla pitää olla suunnitelma, joka luo turvan tulevaisuuteen. Ehkä valmentajien ja urheilijoiden pitäisi pystyä keskustelemaan enemmän myös siitä, mikä on se turvaverkko taustalla. Kokonaisvaltaisuus pitäisi pystyä ottamaan enemmän huomioon.

Mitä nuoret hiihtäjät voisivat oppia Hakolan tarinasta?

– Lajiin pitää olla intohimo, siihen pitää rakastua. Siitä ei saa tulla fanaattiseksi. Ei pidä miettiä, että mitä uhrauksia tekee, vaan mitä asioita urheilu-uralta saa. Kun pääsee tähtäämään huipulle, on se monessa mielessä etuoikeutettua elämää. Se pitäisi nähdä oppina tulevaan.

– Harjoittelun pitää olla johdonmukaista ja kovaa, mutta kuitenkin järkevää. Ettei hakata päätä seinään. Työntekemisen pitää olla pitkäjänteistä. Ei niin, että kahden viikon periodeissa vedetään hulluna kaksi viikkoa ja ollaan kaksi viikkoa kipeänä tai ei kiinnosta yhtään. Urheilun pitää tarjota viikoittain mielihyvää, sen pitää tulla perusasioiden tekemisestä. Se olisi hyvä oppia huippu-urheilijoilta. Harjoittelun rakentaminen siihen on paljon helpompaa, se on loppupeleissä aika yksinkertaista.

-Heidi Lehikoinen