Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen ja sairauden asteelle edenneet syömishäiriöt ovat valitettavan tavallisia kestävyysurheilijoiden, erityisesti naisten keskuudessa. Tuntematon on se luku, monenko urheilu-ura on jäänyt toteutumatta syömishäiriön vuoksi.

Tässä jutussa 26-vuotias nainen kertoo, miten hän sairastui 19-vuotiaana syömishäiriöön, millaista oli urheilla syömättä, ja miten hän joutui luopumaan unelmastaan kilpaurheilussa pärjäämisessä. Onko tämä tavallinen tarina vai surullinen poikkeus?

Kilpailin lajissani SM-kärkitasolla 18-vuotiaaksi asti. Tavoitteenani oli kehittyä ja olla Suomen kärkinaisia aikuisiällä. Luulen että ilman sairauttani minulla olisi ollut potentiaalia saavuttaa tavoitteeni.

Yhtä syytä sairauden puhkeamiseen on vaikea löytää. Suurena tekijänä on ollut jo lapsuusiästä alkanut ulkonäköpaine. Olin lapsena hieman pyöreä ja paras kaverini oli laiha. Tunsin itseni läskiksi hänen rinnallaan ja muistan kuinka vedin aina mahaa sisään. Murrosikäni alkoi hieman keskivertoa varhaisemmin, ja viidennellä luokalla erotuin muodoillani muista tytöistä ja silloin alkoi kommentointi pyöreästä takapuolestani. Seiskaluokalla ruokajonossa eräs poika sanoi muille ”kattokaa miten läski perse”. Olin tuolloin täysin normaalipainoinen, hoikka. Pidättelin itkua ruokajonossa. Sen jälkeen koko yläasteajan yritin välitunnilla seisoa läskiperseeni seinää vasten, ettei kukaan näkisi sitä.

Ympäröivä urheilumaailma ja laihojen huippu-urheilijanaisten ihannointi on muokannut minulle ihanteen vartalosta, jota olen sairaalloisin keinoin yrittänyt saavuttaa. Olen käynyt muutaman kerran psykiatrilla syömishäiriöni vuoksi ja kun hän kysyi minulta mikä on kauneusihanteeni ja millaista vartaloa yritän toiminnallani saavuttaa, vastasin rehellisesti: Langanlaiha, rasvaton kestävyysurheilijan keho. Psykiatri vielä varmisti, että todellako haluaisin kehon ilman mitään naisellisia muotoja, kuin pikku pojalla. Kyllä, juuri sellainen on ihanteeni.

Pahimmillaan syömishäiriö hallitsee joka hetkeä vuorokaudessa. Kaikki pyörii syömisen ajattelun ympärillä. Kuinka aikataulutan päivän syömiseni? Mitä söisin, etten liho? Kuinka vältän sosiaalisen ruokailutilanteen, johon kaikki muut menevät? Moneltako syön, että jaksan tehdä treenin?

Syömättömyydestä johtuvan energian puutteen vuoksi mikään ei suju. Urheilu ei suju, ei vain kulje. Luennolla odotan vain, että se loppuisi, koska en jaksa istua paikallani. En voi keskittyä opiskeluun ja olen joutunut jättämään tenttejä väliin sen vuoksi. En jaksa keskustella edes parhaiden kavereideni kanssa, koska olen ärtynyt enkä jaksa keskittyä keskusteluun. Riitelen poikakaverin kanssa. En jaksa edes nukkua, koska on nälkä.

Syömishäiriöni ja haluni urheilla ovat varsinainen noidankehä. Jos olen treenannut paljon, tarvitsen enemmän ravintoa ja usein kehoni huutaa energiaa. Syön. Mielestäni liikaa. Oksennan. Olen hyvin avuton tämän asian kanssa. Toisinaan on parempi olla kokonaan urheilematta ettei olisi niin nälkä. Mutta sitten taas minun on pakko lähteä lenkille. Se on elämäntapani ja toisaalta pakkomielteeni, koska ilman lenkkeilyä varmasti lihon.

Psyyke menee sekaisin energian puutteesta ja itsensä liiallisesta tarkkailusta. Itkettää ja masentaa, en jaksa olla oma iloinen itseni. Tietyssä vaiheessa herää myös nautinto nälästä ja syömättömyydestä.

Pahimmillaan ajatukset syömisestä ovat vahvoja, hallitsevia pakkoajatuksia: Tavallinen ruoka lihottaa. Leipä on vihollinen. Ihminen pärjää monta päivää ilman ruokaakin. Älä syö.

Aikataulutus on minulle tärkeää. Heti herättyäni suunnittelen automaattisesti milloin ja mitä saan syödä. Jos suunnitelmani pettää, minun on yleensä pakko oksentaa. Niinä päivinä kun en urheile, päässäni on usein myös vahvana ajatus, etten saa syödä paljoa. Näinä päivinä syön usein liikaa, sitten on oksennettava.

Minulla on tiettyjä ruokia, joita syön mielelläni, ja joista en koe koskaan syyllisyyden tunnetta. Näitä ovat rahka, marjat, hedelmät, rasvaton jugurtti ja hapankorput. Myös jotkin keitot kuten pinaattikeitto, kasvissosekeitto ja tomaattikeitto ovat turvallisia ruokia minulle.

Leireillä syömiseni on sujunut hyvin. Läheisen ihmisjoukon ympäröimänä minulla on hyvä olla, leirillä on hauskaa ja olen hyvällä mielellä. Nämä asiat vaikuttavat positiivisesti syömiseeni. Leireillä olen kokenut ihmeellisen ahaa-elämyksen useaan otteeseen: Nyt kun olen syönyt täällä hyvin niin jaksan urheilla ja nautin urheilusta! Leiriltä saan usein ”uuden alun” alkaa treenata taas kovaa, ymmärryksen ravinnon vaikutuksesta yleisvointiini ja urheilusuorituksiini sekä motivaation lopettaa typerä pelleily syömisen kanssa. Valitettavasti kehoni ei ole tottunut vastaanottamaan ravintoa niin hyvin, kuin treenaaminen yhdistettynä rankkoihin työ- ja koulupäiviin vaatii, joten syömisyritykseni kaatuvat aina siihen, että tunnen syöneeni liikaa ja alkaa oksettaa.

Kun ei syö, lihakset ovat tyhjät. Raajat ovat veltot, kimmottomat spagetit. Hermotus ei pelaa. Treeni on pakonomainen suoritus, se ei ole nautinto tai rentoutumistapa. Usein joudun lyhentämään lenkkiä kun en vain jaksa. Se on tietysti aina kova pettymys.

Muutama vuosi sitten kehoni ajautui totaalisesti liian kovaan rasitustilaan syömishäiriöni ja treenaamisen vuoksi ja minulla alkoi esiintyä rytmihäiriöitä. Kuukautiseni olivat myös pois noin vuoden ajan. Minulla on jalassa krooninen jännetulehdus, joka alkoi siinä vaiheessa kun ruokavalioni kapeni pitkälti tiettyihin ruoka-aineisiin.

Keväästä asti minulla on sujunut hyvin, paremmin kuin pitkään aikaan. Samanlaista tasapainottelua elämä on kuin edellä kuvasin, mutta huomattavasti vähemmissä määrin. Tavoitteenani on parantua syömishäiriöstä niin, että voisin aina syödä hyvällä omallatunnolla ja olla tyytyväinen kehooni sellaisena kuin olen (tai ehkä pari kiloa laihempana kommentoi syömishäiriöni sisältäni…).