Maratonjuoksut olivat vuosikymmenien ajan avoimia vain miespuolisille osallistujille.

Amerikkalaisnaiset Roberta Gibb ja Kathrine Switzer aloittivat naismaratoonareiden vallankumouksen osallistumalla väkisin.

Vuonna 2015 on vaikea ymmärtää, että vasta 50 vuotta sitten naiset eivät yksinkertaisesti tienneet pystyvänsä juoksemaan maratonin pituisen matkan yhtä lailla kuin miehetkin. Koska aina oli nähty naisten olevan liian heikkoja pitkille matkoille, vaadittiin rohkeita toisinajattelijoita ennen kuin naiset itsekään ymmärsivät voivansa osallistua ja alkoivat vaatia osallistumisoikeutta. Ensimmäisen naisjuoksijan osallistuessa Bostonin maratonille monet naiskatsojat puhkesivat kyyneliin ilosta, we can do it!

Gibb ja Switzer juoksivat mukana vuosina 1966 ja 1967 todistaen, että naisenkin on mahdollista juosta maraton läpi hyvissä voimissa.

Naisten kestävyysmatkojen lyhyestä historiasta lisää edellisessä plussajutussa.

Melpomene olympiamaratonilla

Maailmanhistorian ensimmäisiä maratonin läpäisseitä naisia Gibb ja Switzer eivät suinkaan olleet. Ensimmäisellä olympiamaratonilla 1896 oli miesten joukossa mukana yksi nainen, Melpomene. Naiselta osallistuminen tietysti kiellettiin, joten Melpomene suoritti lämmittelyliikkeensä piilossa ja juoksi lähtömerkin antamisen jälkeen alun reitin sivussa pientareella. Melpomene käytti reittiin aikaa neljä ja puoli tuntia, puolitoista tuntia voittaja Spyridon Louisia kauemmin, mutta voitti monta kuumuudessa hyytynyttä miestä.

Melpomene ei tietenkään saanut virallista tulosta. Ensimmäinen naisen juoksema tulos kirjattiin vuonna 1916, kun britti Violet Piercy juoksi ajan 3:40:22. Se pysyi epävirallisena maailmanennätyksenä 37 vuotta ennen kuin yhdysvaltalainen Merry Lepper kellotti 1963 ajan 3:37:07. Parempia tuloksia tai edes monia yrityksiä ei nähty, koska maratonille osallistuminen oli naisilta kielletty.

Roberta Gibb todisti naisten pystyvän maratonjuoksuun

Vuonna 1966 Bostonin maratonilla piilotteli ennen starttia joukon takana Roberta Gibb. Hän juoksi kilpailun ulkopuolella ajan 3:21:25 ja oli ensimmäinen nainen, jonka tiedetään juoseen Bostonin maratonilla.

1960-luvulla juoksu ei ollut tavallinen harrastus, naisten keskuudessa sitäkin harvinaisempi. Roberta Gibb (s. 1942) nautti juostessaan koiransa kanssa ulkoillessa ja sellaisella lenkillä hän ensimmäisen kerran näki maratonjuoksijoita. Bostonin maratonin reitti kulki hänen kotinsa läheltä.

Kaksi vuotta myöhemmin Gibb päätti ilmoittautua mukaan. Hän yllättyi tiedosta, ettei kilpailu ole avoin naisille. Naiset eivät fysiologisista syistä kykene juoksemaan maratonia, huomautettiin ilmoittautumisen palautuksen yhteydessä. Se motivoi Gibbiä.

Edellisenä vuonna Amerikassa matkaillessaan hän oli juoksennellut välillä koko päivän koiransa kanssa, parhaimmillaan 60 kilometriäkin päiväretken aikana. Gibb oli aina juossut vain omaksi nautinnokseen, mutta kun hän päätti juosta Bostonin maratonin sääntöjä uhmaten, tavoitteeksi tuli todistaa naisia koskevat uskomukset vääriksi.

– Tiesin, että juoksen paljon suuremman asian kuin itseni haastamisen takia. Juoksin muuttaakseni ihmisten ajattelutapaa. Väärä uskomus vaikutti puoleen maapallon väestöstä ja heidän mahdollisuuksiinsa kokea elämää, Gibb kirjoittaa.

Gibb kertoo jännittäneensä hurjasti, sillä katsojien, mieskilpailijoiden, järjestäjien tai valvovien poliisien reaktioita ei voinut tietää etukäteen. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja Gibb sai kannustusta. Juoksun aikana tieto juoksevasta naisesta levisi radiossa asti. Kiljunnan ja hurraa-huutojen ohella jotkut naiset purskahtivat kyyneliin.

– Juoksin varovaisesti, koska tiesin, että jos en pääsisi maaliin, vahvistaisin ennakkoluuloja ja naiset eivät varmaan juoksisi 20 vuoteen. Vastuu painoi. Pidin silti alle 3,5 tunnin vauhtia. Viimeisellä kympillä vauhtini putosi. Jaloissa oli pahoja rakkoja ja en ollut juonut mitään, koska olin saanut väärää tietoa, että veden juominen juoksun aikana aiheuttaa kramppeja, Gibb muistelee.

Seuraavana päivänä naisten juoksu oli lehdissä etusivun juttu.

– En ollut suunnitellut tekeväni feminististä vastalausetta. Juoksin matkaa vastaan [en miehiä] ja halusin selvittää omat kykyni.

Gibb juoksi myös seuraavana vuonna, jälleen ilman numerolappua hyppäämällä mukaan lähtölaukauksen jälkeen. Tuolloin numerolla 261 kilpaili salaperäinen K. Switzer.

Kathrine Switzer starttasi nimimerkillä

Kathrine Switzer kehitti osallistumistaktiikan pidemmälle. Hän ilmoittautui mukaan nimikirjaimella K. Switzer. Ennen kilpailua hänen valmentajansa toimitti järjestäjille vaaditun terveystodistuksen ja haki numerolapun.

Switzer oli saanut inspiraation juoksuun samanlaisesta naisen kykyjen väheksynnästä kuin Gibbkin. Switzer opiskeli New Yorkissa ja halusi harjoitella juoksua. Naisille ei ollut yliopistolla omaa harjoitusryhmää, koska naiset eivät harrastaneet juoksua. Switzer osallistui miesten harjoituksiin, missä valmentaja jatkuvasti hehkutti Bostonin maratonia. Switzer innostui ja päätti lähteä mukaan, mihin valmentaja totesi, ettei kukaan nainen pysty juoksemaan Bostonin maratonia.

Lähtöpaikalla Switzer sai toisilta juoksijoilta kannustusta ja innostuneen kiinnostuneita kysymyksiä. Juoksu lähti hyvin käyntiin, mutta ensimmäinen nainen numerolappu rinnassa oli sittenkin draaman aihe.

20-vuotias opiskelija ehti juosta kolmen kilometrin verran, kun toimitsijat huomasivat kauhukseen, että reitillä juoksee nainen. He yrittivät vetää Switzerin radalta tai ainakin viedä hänen numerolappunsa, mutta hänen opiskelijatoverinsa työnsivät kiivaasti järjestäjät syrjään ja Switzer pääsi jatkamaan. Switzer kertoo pelästyneensä valtavasti fyysistä yhteenottoa ja järjestysmiehen voimia. Toimittajat kiinnostuivat tapauksesta ja seurasivat Switzeriä seuraavilla kilometreillä toimittaja-auton kyydissä kysellen, mitä nuori nainen yritti todistaa juoksemalla.

Switzer sai vielä itkut juoksun aikana. Järjestysmiehen yrittäessä keskeyttää hänen juoksunsa, Switzerin kanssa juossut poikaystävä oli antanut häiritsijälle kovan lyönnin. Moukarinheitossa olympialaisiin pääsystä haaveillut poikaystävä keksi yhtäkkiä, että teko saattoi vaarantaa hänen unelmansa ja alkoi syyttää Switzeriä. Sananvaidon seurauksena poikaystävä jätti kaverusporukan ja Switzer jatkoi kyynelehtien, sillä hänen oli päästävä maaliin. Keskeyttäminen olisi ollut merkki naisten kykenemättömyydestä maratonjuoksuun.

Tässä vaiheessa oli taitettu matkasta vasta ensimmäinen kymppi. Switzerin tukena juoksussa jatkoi hänen valmentajansa ja harjoituskaverinsa. Kilometrien aikana Switzer ehti tyyntyä ja nauttia juoksusta. 1960-luvulla maraton ei ollut joka kuntoilijan harrastus, joten virallinen ajanotto ehdittiin lopettaa ennen kuin Switzer juoksi maaliin hyvävoimaisena ajassa 4:20.

Mutta Switzer nosti naisten kestävyysjuoksun otsikoihin. Seuraavana päivänä hänen kuvansa oli kaikissa sanomalehdissä.

– On aikaa muuttaa sääntöjä. Ne ovat muinaisajalta, Switzer sanoi. Järjestäjät puolustelivat toimiaan sanomalla vain noudattaneensa kilpailusääntöjä.

Vuonna 1968 Bostonin maratonin reitillä juoksi viisi naista, kaikki ilman numerolappua. Virallisesi naiset pääsivät mukaan ensin New Yorkiin 1971 ja seuraavana vuonna Bostoniin.

Juoksu-uransa jälkeen Switzer teki paljon sen eteen, että maraton saatiin olympiamatkaksi myös naisille. Hän on kirjoittanut kirjoja maratonjuoksusta ja puhunut ympäri maailmaa innostaen ihmisiä juoksun pariin. Yhdysvalloissa Switzer on palkittu työstään positiivisen sosiaalisen muutoksen tekijänä.

Roberta Gibb on myös jatkanut juoksua koko ikänsä ja omistautunut hyväntekeväisyystapahtumien parissa toimimiseen.

– Outi Hytönen

Lähteet

http://kathrineswitzer.com/
http://www.runningpast.com/gibb_story.htm
http://thesocietypages.org/socimages/2012/12/31/women-and-exclusion-from-long-distance-running/
http://www.marathonguide.com/history/olympicmarathons/chapter25.cfm