Hiihtäjä Eero Mäntyrannan (1937—2013) kuntopohja rakentui metsätöissä. Systemaattisen harjoittelun hän sai opetella käytännössä itse. Mäntyranta saavutt urallaan kolme olympiakultaa ja kaksi maailmanmestaruutta, sekä seitsemän himmeämpää arvokisamitalia.

Pellossa Lankojärven rannalla eläneen 12-lapsisen Mäntyrannan perheen järjestyksessään yhdeksäs lapsi Eero joutui nuoresta asti fyysisiin töihin. Koulussa käytiin talvisin, kesät kuluivat paimenessa ja metsätöissä olevien miesten ”asiantoimituspoikana”. 11-vuotiaana Eero Mäntyranta osallistui itsekin metsähommiin ja 14-vuotiaana piti lähteä yksin tukkimetsälle. Koulu sijaitsi järven toisella puolella 2,5 kilometrin päässä. Sinne kuljettiin hiihtäen, luistellen tai soutaen.

Koulupoikana Mäntyranta innostui hiihtokilpailuista, mutta isä ei kannustanut harjoittelemaan. ”Oli joutavaa, kun aikuiset miehet hiihtivät kilpaa ympäri metsiä,” kertoo Mäntyranta isän asenteesta. Kummasteleva tai kielteinen asenne oli tavallinen ja niinpä poika teki lenkkejä puolisalaa ja hyppäsi tien penkalta piiloon, kun kuuli vastaantulijoiden lähestyvän.

Nuorena Eero Mäntyranta ei tiennyt mitään järjestelmällisestä harjoittelusta ennen kuin pääsi 17—18-vuotiaiden sarjassa pärjättyään mukaan Hiihtoliiton nuorten valmennusryhmän leirille. Elokuussa Vuokatissa järjestetty leiri alkoi rajulla tavalla: varsinkin kun Mäntyranta ei ollut lainkaan harjoitellut kesän aikana. ”Leiri alkoi rajusti. — Heti ensimmäisenä päivänä meidät vietiin kovalle 3 tunnin lenkille, jonka seurauksena tulin niin kipeäksi, että en ollut seuraavana päivänä päästä edes sängystä lattialle pudottautumaan.” Liikkunut hän tietenkin oli, metsätöissä.

Leirillä Mäntyranta sai ensimmäiset valmennusoppinsa, jotka perustuivat muodissa olleeseen intervalliharjoitteluun. Harjoitusmuoto poikkesi nykyajan intervalliharjoituksesta: ”Annettujen ohjeiden mukaan piti vetää 60×60 metriä tai 60×100 metriä puolentoista tunnin kuluessa. Jokaisen pyrähdyksen väli oli 2 minuuttia. Tämä muodosti pääasiallisen harjoituksen, vain yksi tai kaksi tavallista pitkää lenkkiä kuului viikko-ohjelmaan. Se oli raskasta harjoittelua. Ennen kaikkea henkisesti se oli niin kuluttavaa, että siihen tympääntyi pian.” Mäntyranta seurasi näitä ohjeita muutaman vuoden ajan, mutta vaikka hän aloitti harjoituskauden vasta elokuulla, kertoi hän olleensa joskus jo marraskuussa aivan puhki ja haluton lähtemään lenkille.

Kun vielä siihen lisäksi vuoden 1958 talven kilpailukausi meni penkin alle, mietti 21-vuotias Mäntyranta harjoittelunsa perusteet uusiksi.

Pitkät lenkit perustaksi

”Parasta mitä ensimmäisellä Vuokatin leirilläni opin, oli että etelän miehet harjoittelevat hirmuisen kovaa. Sille linjalle minunkin oli lähdettävä, jos mieli menestyä heidän parissaan.” Uransa loppuun asti Mäntyranta piti kilpailukauden jälkeen kunnon tauon harjoittelusta, mutta nyt hän aikaisti harjoituskauden alkua elokuulta kesä-heinäkuulle. Harjoituskauden alkaessa hän lyhensi metsätyöpäivää 12 tunnista yhdeksään. Veljiä tämä ei haitannut, sillä he suhtautuivat Eeron urheilullisiin tavoitteisiin myönteisesti ja kannustavasti.

Valmennuksellista ohjausta Mäntyranta ei enää nuortenleirin jälkeen saanut. Hiihtoliittoon piti kuukausittain lähettää täytetty kaavake harjoittelun kulusta. Siitä oli tarkoitus tulla palautetta, mutta kun analyysiä ei koskaan kuulunut, lopetti Mäntyranta kaavakkeiden lähettämisen. ”Ainot valmennusohjeeni olen sittemmin saanut seuraamalla vanhempien hiihtäjien harjoittelua,” Mäntyranta kertoo. Hän oli myös ahkera lukija ja luki kaiken minkä vain käsiinsä sai hiihto- ja juoksuharjoittelusta. Rohkeasti hän kokeili monia harjoitteita, mutta harva niistä vakiintui yksinkertaiseen harjoitusohjelmaan.

Harjoitusfilosofiaansa muodostaessaan Mäntyranta otti perustaksi ”tyylinsä” eli hiihtotekniikkansa kehittämisen. Sitä hän alkoi harjoitella pitkien lenkkien avulla. Vauhti oli hidas, mikä oli aluksi tahatonta, sillä hän ei jaksanut pitkiä lenkkejä kovempaa. Kun Mäntyranta kuitenkin koki taloudellisen voimankäytön kehittyvän parhaiten juuri pitkillä rauhallisille lenkeillä, tuli niistä harjoittelun perusta. Intervallit eivät jääneet pois ohjelmasta, mutta pitkien rauhallisten ja kovien intervalliharjoitusten suhde harjoitusohjelmassa kääntyi toisinpäin nuoruusvuosien harjoitteluun nähden.

Armeijan jälkeen Mäntyranta muutti Lankojärveltä Pellon keskustaan. Yhdeksi pääharjoitukseksi muodostui kotona käyminen. Motivaatiota riitti pitkään lenkkiin, sillä koti-ikävä vaivasi. Pitkä lenkki käynnistä kertyikin, sillä Lankojärvelle oli keskustasta matkaa 30 kilometriä ja takaisinkin oiti tulla. Lumettomana aikana lenkki taittui jalkaisin.

Kilpailukauden harjoittelusta

Kilpailuihin valmistavan herkistelevän harjoittelun Mäntyranta kertoo oppineensa parikymppisenä, kun kilpatoveri Niilo Väisänen kutsui kotiinsa Suonenjoelle kyläilemään: ”Harjoitus oli intervallimaisra. Hiihdetiin kovia vetoja, löysättiin ja välillä oli kevyttä hiihtelyä, saunottiin ja käytiin vähän juoksemassa pyrähdyksiä.”

Vielä miesten sarjan alkuvuosina Mäntyrannan suoritukset olivat vaihtelevia ja kunto ei kestänyt koko kisakautta. Talvella 1959 hän arvioi löytäneensä itselleen sopivan kilpailukauden harjoittelumuodon, joka piti miehen kunnossa koko kisakauden läpi. Siinäkin pitkä lenkki oli tärkeässä osassa: jos kilpailujen välillä oli edes kolme päivää väliä, Mäntyranta koitti hiihtää pitkän rauhallisen lenkin. Kisakauden perusviikon ohjelmaksi vakiintui seuraava:

Lauantai: 15 km kilpailu
Sunnuntai: 30 km kilpailu
Maanantai: Matkustus kotiin
Tiistai: Lyhyt lenkki
Keskiviikkona: Pitkä lenkki 40—50 km
Torstai: Kevyt lenkki
Perjantai: Matkustus seuraavalla kisapaikkakunnalle

Pitkä lenkki oli tärkeä myös henkisesti: ”Jatkuvasti kilpaillessa ihminen ikään kuin tyhjenee energiasta. Kun saa hiihtää välillä kauan ja rauhallisesti, latautuu henkisesti, eikä rasitus käy fyysisestikään raskaaksi, kun malttaa pitää vauhdin hiljaisena.”
Yksin kairassa

Eero Mäntyranta harjoitteli mielellään yksin, leireilläkin. Hänen mielestään leiriharjoitukset menivät helposti porukan väliseksi kilpailuksi ja vauhti kiristyi turhaan.

Pellon metsissä hän oli tottunut harjoittelemaan yksin. Kesällä hän kolusi juosten metsäteitä ja polkuja. Monet hiihtäjät juoksivat paljon maantiellä, mutta se ei sopinut Mäntyrannalle. Hänen mielestään maastojuoksu muokkasi askelta paremmin hiihtoon sopivaksi. Sauvajuoksua oli kesällä ohjelmassa tavallisesti kerran viikossa, usein jyrkkään mäkeen vetoina juosten. Jyrkässä mäessä sauvankäytön tekniikka kehittyy Mäntyrannan mukaan parhaiten.

Mäntyranta kannatti monipuolista harjoittelua ja juoksun lisäksi kesään kuului soutua, voimistelua ja ruumiillista työtä. Pallopelitkin olisivat olleet hyviä, mutta loukkaantumisriskin vuoksi Mäntyranta jätti ne väliin, samoin kuin suunnistuksenkin. Pahempia vammoja hänellä ei ollutkaan, mutta nyrjähtänyt vasen nilkka oli jäänyt hieman löysäksi. Issias ja paleltumat vaivasivat joskus. Uran loppuvaiheessa Mäntyranta kärsi ”vatsakatarrista”, jonka hän katsoi johtuneen kilpailujen aiheuttamasta stressistä, sillä kilpauransa lopetettuaan vaiva katosi.

Kuntopiiriharjoittelua Mäntyranta kokeili, mutta kun se ei hänen kokemuksensa mukaan nostanut kuntoa, ei se päässyt mukaan harjoitusohjelmaan. ”Joillakin hiihtäjillä on mitä ihmeellisimpiä kikkoja ja konsteja, mutta olen havainnut, että niillä ei kuntoa kohoteta. Kaiken maailman yhdellä jalalla hyppelemiset ja muut hömpötykset olen eliminoinut pois. Ainoa positiivinen vaikutus, mikä niillä saattaisi olla, että jos niihin tarpeeksi uskoo, voi hyvinkin suggeroida itsensä parempaan kuntoon,” arvioi Mäntyranta.

Tärkeimpänä harjoittelun perustana kirjassa Eero Mäntyranta -Kairoilta kisaladuille korostuu se, että harjoittelun on oltavaa rakentavaa, ei kuluttavaa.

Lue Eero Mäntyrannan poikkeuksellisen korkeasta hemoglobiinista viime joulukuun plussajutusta.

– Outi Hytönen

Lähde
Eero Mäntyranta – Kairoilta kisaladuille (1968)