– Minulla ei ollut urheilu-urallani erityisiä tavoitteita, olin laiskanpuoleinen harjoittelija, enkä ole ollut koskaan sen enempää kiinnostunut urheilusta esimerkiksi katsojana. Minulle onkin jäänyt vähän epäselväksi, miksi ylipäätään aloin harrastaa kestävyysjuoksua. Ilmeisesti kilpaileminen oli minusta mukavaa. Motivaatio tietysti lisääntyi, kun huomasi pärjäävänsä hyvin, Jorma Härkönen, 59, pohtii.

Härkönen nimeää oman uransa eräänlaiseksi tuhkimotarinaksi. Hän pääsi mitaleille ensimmäisissä piirinmestaruuskisoissaan, nuorten SM-kisoissaan, aikuisten SM-kisoissaan ja myös ensimmäisissä arvokisoissaan.

Härkösen uran huippuhetki osui vuoden 1982 Ateenan EM-kisoihin. 26-vuotias arvokisojen ensikertalainen esiintyi vakuuttavasti niin alku- kuin välierissä. Finaalissa ensimmäinen kierros juostiin 53 sekuntiin. Kärjen välittömässä tuntumassa juossut Härkönen alkoi menettää asemiaan 200 metriä ennen maalia jääden pahasti pussiin. Hänen edellään juossut Hans-Peter Ferner lisäsi kuitenkin vauhtia ja taisteli loppusuoran alkaessa kultamitalista ennakkosuosikki Sebastian Coen kanssa. Samalla Härköselle aukesi tilaa omalle loppukirilleen.

Länsi-saksalainen Ferner juoksi voittoon jättäen ME-miehen, isobritannialaisen Coen hopealle. Härkönen onnistui pitämään muut takanaan ja nappasi pronssin.

Härkönen sanoo viimeisen 100 metrin ja varsinkin viimeisen 50 metrin olleen hänen vahvuutensa koko uran ajan.

– Silloin hyvä maitohaponsietokykyni pääsi esiin ja vauhtini hidastui vähemmän kuin muilla. Hyvin harvoin hävisin juoksua viimeisen sadan metrin aikana, sitä ennen olin kyllä saattanut tippua kärjen vauhdista. EM-kisoissakin mielessäni kävi 50 metriä ennen maalia ajatus, että sijoitun kolmanneksi.

– Kun kärki lähti kiihdyttämään 600 metrin kohdalla, jäin muutaman askeleen. Jos olisin ollut tuossa vaiheessa vähän tarkempi, minulla olisi ehkä ollut mahdollisuuksia hopeaan, ei kuitenkaan voittoon, Härkönen pohtii.

Ennätyksensä tuntumaan juosseen Härkösen aika oli 1.46,90. Ferner otti kultaa ajalla 1.46,33 ja Coe hopeaa ajalla 1.46,68. Neljänneksi kirinyt Iso-Britannian Garry Cook jäi Härkösestä neljä sadasosaa. Härkösen mukaan EM-finaalin vauhti ja vauhdinjako olivat hänen kannaltaan optimaalisia.

– Omasta mielestäni en ollut ennen EM-kisoja erityisen kovassa kunnossa, eikä tilastoajallani 1.46,85 olisi pitänyt periaatteessa pärjätä EM-tasollakaan. Mutta Ateenassa kaikki osui minun kannaltani kohdalleen.

Maatilan työt loivat pohjaa urheiluun

Jorma Härkönen vietti lapsuutensa Saaren kunnassa sijainneessa Tarnalan kylässä. Nykyään ne ovat osa Parikkalaa.

– Minulla on viisi sisarusta. Viisi vuotta vanhempi veljeni juoksi jonkin verran 100 ja 400 metriä. Hänen esimerkkinsä innosti minuakin kokeilemaan juoksemista. Kävin joskus juoksemassa pikamatkoja kyläkilpailuissa, mutta en sen enempää satsannut urheiluun.

Ala-aste oli puolentoista kilometrin päässä Härkösen kotoa ja talvisin hän hiihti koulumatkat. Välitunneilla Härkönen hiihti kavereineen puolentoista kilometrin lenkkiä ja joskus hän osallistui pieniin hiihtokilpailuihin. Keskikoulu oli kahdeksan kilometrin päässä. Syksyisin ja keväisin Härkönen pyöräili arkipäivisin yhteensä 16 kilometrin matkan.

– Lisäksi meillä oli maatila, jossa tein navetta- ja peltotöitä. Tästä oli varmasti apua tulevalle urheilu-uralleni, Härkönen taustoittaa.

Härkönen muutti 16-vuotiaana Imatralle ja aloitti ammattikoulun. Samalla alkoi varsinainen juoksuharrastus.

– Minulla ei ollut Imatralla iltaisin mitään tekemistä, en halunnut mennä esimerkiksi kaupungille käppäilemään. Ammattikoulun opettaja oli urheilumiehiä. Hän tiesi minun juosseen aiemmin jonkin verran ja kannusti minua aloittamaan lenkkeilyn.

– Mitään valmentajaa minulla ei tuossa vaiheessa ollut, eikä hajuakaan mistään urheiluvalmennuksesta. Kävin juoksentelemassa neljä-viisi kertaa viikossa kolmen-viiden kilometrin pituisen lenkin.

Vuonna 1973 Härkönen juoksi 17-vuotiaana muutamissa piirikunnallisissa kisoissa 100 ja 400 metriä. Seuraavana kesänä Härkönen otti 18-vuotiaana pronssia nuorten SM-kisoissa 400 metrillä. Joulukuussa 1974 hän sai ensimmäisen valmentajansa, imatralaisen Markku Valkaman.

– Kävin tuona vuonna armeijaa. Markku teki minulle kirjallisia ohjelmia. En tuossa vaiheessa tiennyt mitä ohjelman vl- ja tv-lyhenteet tarkoittivat. Kysyin asiasta armeijakavereilta ja he kertoivat niiden tarkoittavan vauhtileikittelyä ja tasavauhtista lenkkiä.

Ruotsi-ottelu lisäsi motivaatiota

Härkönen juoksi 800 metriä muutamaan otteeseen vuonna 1975, päämatkana oli edelleen 400 metriä. Seuraavana vuonna hän alkoi keskittyä enemmän 800 metrille ja voitti matkan nuorten Suomen mestaruuden. Aikuisten SM-kisoihin Härkönen ei päässyt, koska tarvittava A-luokan tulos puuttui viimeisenä ilmoittautumisajankohtana. Nuorten SM-kultaa tuonut aika 1.51,23 olisi kisapaikkaan oikeuttanut.

Härkönen juoksi 800 metriä kuitenkin aikuisten Ruotsi-ottelussa Helsingissä ja sijoittui neljänneksi uudella ennätysajallaan 1.48,96 alittaen samalla ensimmäisen kerran 1.50.

– Oli tietysti hienoa ottaa osaa maaotteluun ja huomata pärjäävänsä. Se lisäsi motivaatiotani juoksemiseen. Missään muualla päin maailmaahan ei ollut maaotteluita, joissa päästiin urheilemaan yli 30 000 katsojan edessä.

Härkösen kehitys jatkui. Hän paransi 800 metrin ennätystään vuosittain aina vuoteen 1983 asti. SM-kisoissa Härkönen oli hopealla vuosina 1977-1979 ja mestari vuosina 1980-1984. Arvokisapaikkaa ei kuitenkaan tullut ennen vuotta 1982.

– Prahan vuoden 1978 EM-kisat eivät olleet niinkään oma tavoitteeni. Valmentajani alkoi sanoa, että sinne on tähdättävä. Raja oli 1.47,50. Jäin siitä pari kymppää.

– Moskovan vuoden 1980 olympialaisiin olisi voitu lähettää yksi juoksija jokaisesta maasta. Juoksin sinä kesänä kohtuullisen ajan 1.47,28. Valitsijat eivät kuitenkaan valinneet olympialaisiin minua, eivätkä ketään muutakaan suomalaista 800 metrin juoksijaa. Valitsematta jääminen oli pieni pettymys, mutta noihinkaan kisoihin en ollut varsinaisesti tähdännyt.

Härkösen mukaan ongelmana oli se, että kotimaassa ei ollut tarpeeksi kovia 800 metrin kisoja.

– Suomessa juostiin 1.48-1.49 -aikoja. Minun olisi pitänyt päästä kansainvälisiin kisoihin, joissa juostiin 1.45-1.46. Suomessa kisaaminen ei kehittänyt. Siihen aikaan ei ollut esimerkiksi managereja, jotka olisivat auttaneet ulkomaille pääsemisessä.

Puolipäiväistä urheilua

Härkönen työskenteli vuosina 1977-1980 Imatralla rajavartijana.

– Sain harjoitteluvapaata kolmena iltapäivänä viikossa. Rajavartijan työ on kuitenkin sellaista, että töihin lähdetään mihin vuorokauden aikaan tahansa. Aikatauluista tiesi viikon verran eteenpäin. Tämä ei ollut tietenkään paras tilanne harjoittelun näkökulmasta.

Syksyllä 1980 Härkönen vaihtoi työpaikkaa. Hän muutti Imatralta Lahteen ja alkoi toimia Hennalan urheilukoulussa apukouluttajana kersantin vakanssilla. Hennalassa varusmiehet olivat palveluksessa aamupäivän tai iltapäivän.

– Kun varusmiehillä oli harjoitteluvapaata, samaan aikaan myös minulla oli mahdollisuus harjoitella. Tällaista puolipäivätyötä tein juoksemisen ohessa vuosina 1980-1984. Systeemi sopi minulle. En usko, että olisin päässyt sen parempiin tuloksiin kokopäiväisenä urheilijana.

Muuton myötä myös valmentaja vaihtui. Markku Valkaman tilalle tuli Leevi Seppänen. Varsinainen harjoitusohjelma ei paljon muuttunut

– Make oli Imatralla ollessani mukana jokaisessa harjoituksessani. Savonlinnassa asunut Leevi ei päässyt harjoituksiini montaakaan kertaa. Totuin kyllä asiaan, mutta olisin tarvinnut harjoitteluani valvoneen piiskurin. Vaihtoehtoisesti varsinaisen valmentajan apuna olisi voinut olla toinen valmentaja, jonka avulla olisin saanut treeneistä enemmän irti.

– Vaadin valmentajalta myös tarkan päiväkohtaisen ohjelman. Joillekin muille valmentajat saattoivat antaa suuntaa antavan ohjelman, jota urheilija sovelsi itse.

Imatralla ollessaan Härkönen oli harjoitellut jonkin verran yhdessä 400 ja 800 metrin juoksijoiden kanssa.

– Lahdessakin olisin voinut tehdä yhteistreeniä 400 metrin juoksijoiden kanssa, mutta en omaa hölmöyttäni hiffannut sitä. Näin olisi tullut harjoiteltua pikajuoksutekniikkaa ja tehtyä enemmän lihaskuntoharjoittelua esimerkiksi salilla. Minun olisi kannattanut tehdä enemmän varsinkin kuntopiirityyppistä, keskivartaloa ja käsien käyttöä kehittäviä harjoitteita. Toisaalta harjoittelu on aina tasapainottelua. Lahden aikana juoksuharjoittelun osuus lisääntyi ja omaa laiskuuttani oheisharjoittelu vähentyi.

Nippa nappa EM-joukkueeseen

Härkönen oli juossut ennen vuoden 1982 EM-kisoja ennätyksensä 1.46,85. Hänen mukaansa valinta ei ollut kuitenkaan itsestäänselvyys.

– Pääsin kisoihin nippa nappa. Olin jo mukanaoloon tyytyväinen, eikä minulla ollut Ateenassakaan sen kummempia tavoitteita. Meitä kestävyysjuoksijoita lähti Ateenaan ensimmäisenä ryhmänä totuttautumaan lämpöön. Lehdissä meidän sanottiin olevan turhaa joukon jatketta, eikä meiltä odotettu mitään. Siinäkin mielessä kisoihin oli helppo mennä.

Härkönen ei ottanut ensimmäisistä arvokisoistaan muutenkaan paineita. Hänen mielestään tunnelma ei juuri poikennut maaotteluista.

– Valmistauduin juoksuihini samalla tavalla kuin yleensäkin. Etukäteen vähän mietitytti, miten hyvin pystyn juoksemaan kisan kolmena peräkkäisenä päivänä, mutta sekään ei ollut ongelma.

– EM-mitali oli tietysti yllätys ja iloinen juttu. Toisaalta olin päässyt mitaleitten makuun muissa kisoissa, eikä EM-mitali minun maailmaani miksikään muuttanut. En muutenkaan reagoi asioihin voimakkaasti. Jotkut kokevat iloja ja suruja voimakkaasti. Minun elämäni on aina ollut enemmän tasaista viivaa, Härkönen naurahtaa.

Yleisurheilun ensimmäiset MM-kisat pidettiin Helsingissä vuonna 1983. EM-mitalin myötä Härkönen nousi MM-valmennusrymään ja sai sen myötä taloudellista tukea.

– Se tietysti paransi harjoittelumahdollisuuksiani. Myös valmentajalleni Leevi Seppäselle myönnettiin kohtuullinen tukisumma. Talvella 1983 olin jenkeissä kuukauden yhdessä valmentajani kanssa. Aiemmin en ollut juurikaan käynyt ulkomaan leireillä.

– Rahaa ei kuitenkaan saanut etukäteen, vaan ainoastaan kuitteja vastaan. Minulla ei ollut jenkeissä käyttörahaa. Ei silloinen systeemi oikein toiminut.

Juttu jatkuu