Kestävyysurheilu haastatteli Iivo Niskasta Oloksen Tykkikisojen jälkeisenä maanantaina ja haastattelussa sivuttiin useita aiheita. Niskanen paljasti haastattelussa muun muassa, että työ lajin parissa uran jälkeen kuulostaa tällä hetkellä mielenkiintoiselta ajatukselta.

Lajin kehityksestä

Suoraan asiaan: Vuonna 1999 hiihdetyt Ramsaun MM-hiihdot on ensimmäisiä arvokisoja, jotka vuonna 1992 syntynyt Niskasen muistaa ja joista hiihtokipinä on osaltaan syttynyt. Niistä ajoista koko laji ja hiihdon maailmancup on muuttunut. Mukaan on tullut sprinttiä, yhdistelmähiihtoa ja tuoreimpana sekaviestiä. Muutokset eivät kuitenkaan aiheuta Niskasessa suuria intohimoja puolesta tai vastaan. Niskasen vahvuudet ovat kenties rkovan profiilin omaavilla perinteisemmillä radoilla, mutta Niskanen korostaa, että hän on pärjännyt sprintissäkin.

– Ilman sprinttisatsausta olen pystynyt hiihtämään jonkun kerran perinteisen sprinteissä sijoille 4-10. Nuorena saattoi olla 50-50 kummassa olen parempi.

Muutos on koskenut kilpailuvalikoiman lisäksi myös ratoja ja välineitä. Niiden mukana hiihtäjätkin ovat muuttuneet.

– Onhan laji muuttunut, jos puhutaan kahdenkymmenen vuoden takaisesta ajasta, mutta on se muuttunut selvästi oman maajoukkueurankin aikana. Vauhdit ovat kasvaneet merkittävästi 15 kilometrin kilpailuissakin, erityisesti helpoissa maastoissa.

Onko sinulla mitään voimakasta mielipidettä mihinkään matkaan, esimerkiksi yhdistelmähiihtoon?

– Ei ole. Nykyinen arvokisaohjelma on hyvä ja perinteitä pitää sitä myöten vaalia eikä keskustella joka vuosi, mitä pitää muuttaa. Nyt on selkeä sapluuna. Se antaa mahdollisuuden erilaisille urheilijoille. Aiemminhan ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ponnistaa kestävyyspohjalta.

Koetko, että Hiihtoliitto ja FIS kuuntelee tarpeeksi urheilijoiden mielipidettä?

– Äänestyksiä on ollut jonkin verran joo. Eri asia kuinka paljon niihin vastataan ja mistä maista. Vastaaminen ei ehkä ole ollut vaatimus.

Niskanen nostaa pöydälle kysymyksen, jossa vastaus riippuu paljon vastaajan menestyksestä. 

– Onhan se itsestään selvää, että jos kysytään, jaetaanko palkintorajoja kymmenelle vai kahdellekymmenelle parhaalle, niin suurin osa vastaa, että 20:lle, kun suurin osa ei ole kymppisakissa elämässään koskaan ollut.

FIS lanseerasi Tour de Skin yli kymmenen vuotta sitten. Kiertue oli silloin raskaampi, mutta myös palkintopotti oli selvästi isompi. Maailmancupissa kilpailumäärä on lisääntynyt, mutta palkintopotti ei ole juuri kasvanut.

– Suurin piirtein samoilla palkintopoteilla on menty niin kauan kuin minä muistan. Yhden maailmancupin voiton arvo vähentynyt. Tour de Skissä oli aluksi todella iso palkintopotti. Tavallaan FIS on sahannut omaa oksaansa, kun palkinnot ovat pienentyneet. Ei se Tour de Ski ole enää niin merkityksellinen kenellekään. Ei se ole pyöräilyn Grand Tour vaan suurimalla osalle pakollinen paha, miettii Niskanen.

Elämä julkisuuden henkilönä

Niskanen nousi vuonna 2014 rytinällä parissa kuukaudessa kovasta lupauksesta olympiavoittajaksi. Ensin tuli nuorten maailmanmestaruus ja pian olympialaisista kultaa yhdessä Sami Jauhojärven kanssa. Myös toinen mitali oli Sotshista erittäin lähellä, kun Niskanen oli 15 kilometrin kilpailussa neljäs. Miten muistelet tuota vuotta nyt? Muuttiko olympiavoitto elämää?

– Kyllä siinä muutosta tuli, mutta ei ehkä vielä niin merkityksellisesti siinä vaiheessa. Oma tunnettavuus lisääntyi merkittävästi ehkä vasta Lahden ja Etelä-Korean jälkeen. Siinä vaiheessa asian kanssa oli kuitenkin ehtinyt tulemaan sinuiksi.

Kuinka rauhassa saat olla esimerkiksi kaupassa ja vaivaako julkisuus sinua?

– Ei vaivaa enää, mutta en tieten tahtoen hakeudu julkisiin tilanteisiin. Ei massatapahtumat välttämättä ole itselle mieleisiä tilaisuuksia, jos haluaa olla kavereiden kanssa. Se on haastava yhtälö hallita. Koko ajan keskeytyy joku homma, vaikka Suomessa onkin aika kunnioittava kulttuuri. Pääosin ihmiset ovat etäisiä ja varovaisia. Massatapahtumissa ilmiö voi olla erilainen.

Jos on otettu pari rohkaisevaa?

– Sinä sanoit sen, nauraa Niskanen.

Niskanen on kiertänyt maailmancupia seitsemän vuotta. Kotimaan kisat ja matkustelut mukaan lukien kalenteri on huippuhiihtäjälle raaka ja takki on keväällä tyhjä. On kysyttävä onko lapsenomainen innostus lajiin säilynyt edelleen?

– Tavallaan joo, siihen mitä tekee. Kyllä halua on kehittyä hiihtäjänä. Seitsemän vuotta joo, mutta olisiko yksi kausi, jolloin olen kiertänyt koko maailmancupin. Kilpailupaikkoja on edelleen näkemättä. Aika paljon on tullut valikoitua kilpailuja, ja sitä kautta olen säilynyt reissaamisesta tuoreena. En ole kulunut ihan loppuun siihen. Ei ole kuten kanadalaisilla tai jenkeillä, että ollaan puoli vuotta reissussa yhtä soittoa.

Kisataktikkaa ja tunteita

Niskasen kisataktiikka saattaa joskus vaikuttaa penkkiurheilijasta rohkealta ja hyökkäävältä. Välillä taas on tullut floppeja suksen suhteen. Niskanen kuitenkin kiistää, että hän ottaisi taktiikan tai suksen suhteen tietoisia riskejä tai pelaisi uhkapeliä.

– Ne ovat yksittäisiä kertoja, kun olen saattanut pyytää muuta kuin testattua voitelua, sanoo Niskanen ja pohtii sitten yhteislähtöjen kisataktiikkaa, johon vaikuttaa paljon venäläisten ja norjalaisten vahva joukkuepanos.

– Valitettavan usein meillä ei ole kuutta mieshiihtäjää taistelemassa top10-sijasta. Viime aikoina tilanne on ollut taas parempi. Ero korostuu norjalaisia ja venäläisiä vastaan myös välinepuolella. Tietysti sitä tavoittelee parasta mahdollista tulosta. En tiedä tarvitseeko ottaa tietoisia riskejä. Esimerkiksi Oberstdorfissa oli riittänyt ”safety”-ratkaisu mitaliin. Ei siellä otettu mitään tietoisia riskejä.

Niskasen on pari kertaa joutunut tahtomattaan otsikoihin, kun kisan jälkeinen pettymys on purkautunut TV-kameroiden tallentaessa tapahtuneen. Onko ollut tilanteita, jotka ovat kaduttaneet jälkikäteen, että tuli sanottua turhan kovaa?

– Ehkä jotain yksittäisiä tilanteita, mutta jos kysyy muualta, millä tavoin palaute on annettu rekassa, se on ehkä toinen juttu. Maalintulon jälkeisistä reaktioista on helppo kirjoittaa. Itse olen sellainen tyyppi, että elän 100-prosenttisesti tunteella. Se voi näkyä. Mutta on ollut sellaisia huoltomiehiä, jotka elävät itsekin 100-prosenttisesti tunteella. Se epäonnistuminen harmittaa heitä yhtä paljon. Kyllä minulla on ollut sellainen tapa ja sellaiset välit, että asiat pystyy sanoman suoraan. Jos on adrenaliineissa sanonut jotain kovasti, niin viisi minuuttia maalintulon jälkeen käyn kyllä pyytämässä anteeksi ja käsittelemässä asian. Ei ole tarvinnut jäädä murehtimaan jotain juttua.

– Esimerkiksi Kollenin epäonnistumista Mika (huoltaja Venäläinen) saattoi spekuloida myöhemminkin. Eihän niitä puida julkisesti muuta kuin keskenään. Oberstdorfin 50 kilometrin jälkeenkin oli puoli tuntia äärimmäinen ärsytys, mutta aika äkkiä sen jälkeen katseet kääntyi. Useasti on onnistuttu ja useasti hävitty. Se on pelin henki. Minulla ei ole tapana jäädä rypemään edellistä kisaa yön yli.

Harjoittelusta

Niskanen paljasti viime huhtikuussa Ilta-Sanomien haastattelussa, että paras vire viime vuonna osui ehkä kesäaikaan ja tehoharjoittelu meni siinä määrin yli, että vaikutuksia oli myös koko kilpailukauteen.

Missä vaiheessa kautta huomasit tilanteen ja teit tämän analyysin?

– Varsinaisia ensimmäisiä korjausliikkeitä tehtiin vasta marraskuussa. Rukalle pääsin ihan hyvään kuntoon. Sen jälkeen tehtiin taas pikkaisen korjausliikkeitä tilanteen turvaamiseksi. Tietoisesti tehtiin koko ajan kontrollitreenejä testimielessä.

Niskanen kertoo, että lievä rajojen ylitys näkyi ennen kaikkea vireen vaihteluna ja syynä oli kuormituksen kasaantuminen pidemmällä aikavälillä.

– Kun katsoo viisi vuotta taaksepäin, niin siinä on varmasti harjoitellut lähemmäs 5000 tuntia. Edellisinäkin vuosina suorituksessa näkyvät väsymyksen heijastukset tulevat melkoisella viiveellä. Ei voi sanoa, että yksittäiset kisaviikonloput tai harjoitukset romuttaisivat kokonaiskuvaa kovin pahasti. Ensimmäisen kerran tuli se, että suoritustaso heilahteli aika paljon.

– Normaalikaudella pystyn joka kuukausi nakuttamaan mattotestissä kilpailukaudella 20 sekunnin sisään. Viime kaudella heittelyä oli enemmän. Se oli nähtävissä koko ajan, mutta sitä yritti tehdä tilanteen mahdollisimman hyväksi MM-hiihtoihin. Siellä viestikisa oli todella hyvä, myös ja kaluston osalta. Kaksi päivää myöhemmin olin vasta kuudenneksi tai seitsemänneksi paras omalla bravuurimatkalla. Ei sitä normaalisti parissa yössä kunto muutu, kun viidellä kympillä virekään ei vaikuta niin paljon kuin lyhyemmällä matkalla. Laji on omalla tavallaan karu. Joskus voitetaan ja joskus hävitään. Eihän Sotshissa oma perustaso ollut välttämättä neljäs. Siellä onnistuttiin tosi hyvin.

Onko nyt ollut tunne, että harjoittelu on pysynyt tasapainossa ja ettei ole käyty liikaa rajan toisella puolen?

– Ollemme palanneet aika perinteiseen leiritys- ja harjoitusrytmiin. Tunteina harjoittelua on kertynyt parhaiden vuosien malliin. Enää ei ole kuitenkaan merkityksellistä tuleeko harjoittelua 1050 vai 1100 tuntia. Se alkaa olla ylärajoilla. Kohta varmaan tullaan siihen pisteeseen, että pitää koittaa pudottaakin määriä. Tällä hetkellä tuntuu, että pystyn suoriutumaan lyhyemmälläkin matkoilla nykyisellä sapluunalla. Suhteellisen luottaivainen olen, että tilanne on aika stabiili. Hyvä avausviikonloppu takana ja se vahvisti sen mitä testeissä on näkynyt ja mikä tuntemus on ollut.

– Kilpailu on kuitenkin kovaa. Voitot ovat aina tiukassa kun mennään arvokisoihin ja maailmancupiin. Itsestään selvyyksiä ei ole. Joskus sitä toivoo parhaassa kunnossa ollessaan, että laji olisi vakio-olosuhteissa hiihtämistä. Silloin kun on huonossa kunnossa, pitää toivoa ihmeitä. Hiihto on tavallaan lajina kaksiteräinen miekka.

10 vuoden päästä?

Loppuun kysymys, mitä teet 10 vuoden päästä?

– Se jää nähtäväksi. Vaikea kysymys. Kyllä uskon, että olen jollain lailla lajin parissa mukana.

Kenties valmentamassa, kiinnostaako se?

– Niin… jossain määrin kyllä. Ei nyt voi vielä sanoa mitään, mutta sen verran tähän hommaan on annettu ja tehty aika tarkasti asioita, eikä niitä ole tarkoituksellisesti tarve avata uran aikana liikaa. Harvoin on ollut kyselijöitäkään, että mitä on tehty. Toivottavasti ainakin tulevaisuudessa tekee sen verran asioita oikein, että siitä voisi joku muukin hyötyä.