Lasten ja nuorten kilpailuissa matkat kuten aina ennenkin, väliaikalähtö kuten aina ennenkin ja radat kuten aina ennenkin? Monipuolisuus on hyväksi monessa hiihtoon liittyvässä asiassa, niin kilpailutoiminnassakin. Tätä mieltä ovat myös Maastohiihto.comin haastattelemat nuorten MM-ryhmän valmentaja Ville Maunuksela ja Tampereen Pyrinnön hiihtojaoston puheenjohtaja Pasi Rajala.

Huippuluokan olosuhteet ja radat eivät riitä, jos kilpailuilta puuttuu järjestäjä. Moni haikailee enemmän kilpailuja vaikkapa Lappiin, mutta eteläisessä Suomessakin on useammalla paikkakunnalla sopivan vaativia maastoja erityisesti nuorten kilpailuihin.

– Esimerkiksi Tampereella on todella hyvä vitosen lenkki, Maunuksela sanoo.

Kansainvälisen vaatimustason mielessä pitäminen on tärkeää, vaikka aina se ei syystä tai toisesta kilpailuja järjestettäessä toteudukaan.

– Kun on ulkoilmalajista kyse, lumiolosuhde ei aina välttämättä ole sellainen, että pystyttäisiin hirmu rankoilla tai pitkillä reiteillä kilpailemaan. Toivoisin, että nuorten kotimaisissa kärkikisoissa päästäisiin hiihtämään riittävän vaativassa maastossa. Näen, että jos maastot ja radat ovat vaativuudeltaan kansainvälistä tasoa, se on isoin yksittäinen nuorten harjoittelua ohjaava tekijä. Maksimaalinen hapenotto on tässä lajissa kuitenkin ratkaisevin ja tärkein, Maunuksela sanoo.

Nuorten sarjoissa viimeisiä vuosiaan hiihtäville Suomen cup tuo erinomaisesti sekä monipuolisia kilpailuja, mahdollisuuden hiihtää viestejä ja tilaisuuden mitata tasoaan yleisen sarjan kotimaiseen kärkeen. Jotain silti voisi kotimaisesta kalenterista Maunukselankin mukaan löytyä huomattavasti useammin: yhteislähtöjä.

– Suomen cupin kalenterissa ja kansallisessa kilpailukalenterissa niitä tulee tosi vähän. Skandinavia-cupissa ja maailmancupissa yhteislähtöjä on tosi paljon, meillä kansallisessa kilpailukalenterissa on muutamia, mutta enimmäkseen on väliaikalähtöjä. Yhteislähtökisa ei tuota järjestäjälle lisäkuormitusta, mutta totta kai on niin, ettei joka puolella Suomea ole sellaista latuprofiilia, joka toimisi yhteislähtöön.

Suomessa on pitkään totuttu, että kansallisissa kilpailuissa naiset hiihtävät vitosen ja miehet kympin tai 15 kilometriä väliaikalähdöllä.

– Toivoisin, että matkoissa olisi enemmän vaihtelua ja variaatiota. Ei pelkästään nuorten vaan ihan kaikkien hiihtäjien kannalta. Olisi myös 18- ja 20-vuotiaille hyvä, jos alkukaudesta olisi pidempiäkin matkoja tarjolla, vaikka 20 tai 30 kilometriä. Nyt on vähän niin, että pitkä matka hiihdetään kerran keväällä. Nuorella voi olla sellainen tilanne, että ensimmäinen kokemus 30 kilometristä tulee nuorten arvokisoissa. Lisäksi toivoisin sprinttikisoja tasaisesti pitkin kautta, Maunuksela sanoo.

Missä vaiheessa kansainvälisiä kilpailuja kannattaisi sitten aktiivisemmin hakea? Maunukselan mukaan 20-sarjan kärkipään urheilijoille yksittäiset Skandinavia-cupin kilpailut ovat hyvää lisähaastetta Suomen cupin lisäksi.

Matalaa kynnystä ja haasteita 

Entäpä sitten alle 16-vuotiaiden kilpailutoiminta? Millaista kilpailutoiminnan tulisi olla, että lapset innostuisivat hiihdosta, jäisivät lajin pariin ja saisivat myös valmiuksia satsata lajiin enemmänkin.

– Tämä on kiteyttävissä yhteen sanaan: monipuolisuus, Pasi Rajala sanoo.

Tarpeet ovat monenlaisia ja osin keskenään ristiriitaisia. Pitää olla matalan kynnyksen kilpailuja, että ensimmäistä kertaa kilpailemaan tuleville osallistuminen on riittävän helppoa ja mielekästä.

– Pitää olla myös riittävän helppo rata ja lyhyt matka, että voi kokea onnistumista. Tulevaisuudessa huipputasolle tähtäävällä tarpeet ovat päinvastaisia: täytyy olla riittävää vaativuutta. Kilpailutoiminnassa on useita piirteitä, että tämä ristiriitaisuus tulee esiin.

Rajala toivoo, että ainakin alle 10-vuotiaille olisi mahdollisimman matalan kynnyksen tapahtumia, joihin ei ole mitään kynnystä: ei ennakkoilmoittautumisia eikä lisenssivaatimuksia. Muuten hän toivoo, että lasten kilpailutapahtumat olisivat monipuolisia ja onnistumisen kokemuksia tarjoavia.

– Onnistumisen kokemus on keskeistä. Silloin lajeja ja kisamuotoja pitäisi olla niin, että jokainen voisi jossain niistä olla vähän parempi. Matkojen vaihtelu kaikissa ikäluokissa, varsinkin nuorilla, on aivan liian pientä. Hiihdosta puuttuu todelliset pikamatkat puhtaasti nopeusominaisuuksilla pärjääville eli sadan metrin kisat, mutta puuttuu myös nuorilta reippaasti ”ylipitkät” matkat. Jos maastohiihto haluaa löytää laajempaa harrastajapohjaa nuorista, matkojen täytyy monipuolistua.

Nuorisohiihdon pyörittämisen lisäksi Rajalalla on vankka kokemus myös kilpailujen järjestämisestä, joten hän tietää kilpailunjärjestäjän olettavan, ettei kukaan halua matkustaa autolla pitkää matkaa hiihtääkseen sata metriä.

– Sehän on ratkaistavissa sillä, että eihän 100 metrin kilpailutapahtuman tarvitse olla se yksi sata metriä. Yleisurheilijatkin juoksevat samana päivänä alkuerät, välierät ja finaalin. Voisi hyvin olla, että on kolme starttia ja kahden nopeimman yhteistulos ratkaisee sijoitukset.

Kun puhutaan kilpailumuodosta, joka ei ole ”virallisessa ohjelmassa”, johon ei ole sääntöjä ja valmiita malleja, se vaatii kilpailunjärjestäjältä enemmän rohkeutta ja taustaosaamista. On helpompaa tehdä samaa kuin aina ennenkin.

– XCX on erinomainen ja yleistynyt ympäri Suomen. Se on yleistynyt, koska siitä on laadittu säännöt.

Luovuutta ryhmähiihtoihin, monipuolisuutta ratoihin

Nykyhiihdon valmiuksia varten Rajalakin kaipaa lisää yhteislähtö- ja ryhmähiihtokilpailuja. Kansallisissa kilpailuissa yhteislähdöt sarjoittain voivat olla turhan usein kärjistetysti sitä, että kuusi hiihtäjää lähtee kyllä yhdessä, mutta 200 metrin jälkeen jokainen hiihtää lopun matkaa yksin.

– Yhteislähdöt ja sprinttityyliset yhteislähdöt eivät ratkaise tätä vaan on järjestettävä kilpailuja, joissa sarjoja yhdistellään niin, että saadaan riittävän isoja ryhmiä aidosti samantasoisia hiihtäjiä. Se vaatii kilpailunjärjestäjältä rohkeutta, mikäänhän ei säännöissä tällaista kiellä. Toki vaaditaan myös ennakkoluulottomuutta osallistujilta.

Harrastepohjan laajuuden ja mukaantulon helppouden kannalta Rajala kaipaa lisää viestejä, joita nykyään on lähinnä piirinmestaruus- ja SM-kilpailuissa. Esimerkiksi parisprintin voi järjestää järjestäjän näkökulmasta hyvinkin kevyesti niin, että aika otetaan vain joukkueelle maalissa.

– Pariviesteissähän parasta on, ettei tarvita pitkää rataa.

Radoista Rajalakin on kuullut tänäkin vuonna monenlaista näkemystä ja vaatimusta, mutta niidenkin osalta hän painottaa monipuolisuutta.

– On hyvä, jos jossain on ihan tasainen rata, koska silloin joku muu voi pärjätä kuin ne, jotka aina yleensä pärjäävät. On hyvä, jos jossain järjestetään vaikka ylämäkisprintti, Rajala sanoo.