Eri lajien urheilijoiden syketasot vaihtelevat toisistaan, ja sykkeeseen vaikuttaa moni eri tekijä.

Syketasoon vaikuttavat siis erilaiset tekijät, ja Vuokatin urheiluopiston testiaseman toimitusjohtaja ja kokenut hiihtovalmentaja Mikko Virtanen selventää, miksi eri lajeissa sykekynnykset ovat eri lukemissa ja miten suhtautua syketasotestin tuloksiin eri lajeja harjoitellessa.

– Eniten syketasoon vaikuttaa se, miten paljon on kyseistä lajia harjoitellut, eli suorittamisen taloudellisuus, sekä käytössä olevan lihasmassan suuruus, sanoo Virtanen.

Mitä enemmän harjoitustunteja takana, sitä matalampi syke. Lajien välillä on kuitenkin eroja. Taloudellisuuden ohella sykkeeseen vaikuttaa, miten suuria lihasryhmiä kyseisessä lajissa on käytössä.

Lue myös: Urheilijan optimaalinen ravitsemus on polku menestykseen

Hiihdossa ja juoksussa syketaso on hyvin samankaltainen, mutta erojakin voi olla riippuen siitä, miten paljon on kyseistä lajia harrastanut. Kuva: Magnus Östh

Lajipiirteet ohjaajina

– Juoksussa ja hiihdossa syketaso on periaatteessa aikalailla samanlainen, mutta jos on harjoittanut paljon toista lajia ja hyvin vähän toista, voi eroa olla, Virtanen arvioi.

Yksi sykettä määrittävä tekijä on suorittamisen frekvenssi eli rytmi. Juostessa työ on jatkuvaa, hiihdossa suksen liu’uttaminen mahdollistaa rauhallisemman rytmin, mikä perustelisi matalampaa syketasoa hiihdossa kuin juostessa. Jos maastossa on nousuja ja laskuja, hiihtäjä pääsee palautumaan alamäissä, mikä laskee harjoituksen keskisykettä verrattuna juoksuun, jossa töitä on tehtävä alamäessäkin.

Juoksuun ja hiihtoon verrattuna pyöräilyssä, soudussa ja melonnassa syke pysyy matalalla. Vartalon asento vaikuttaa sykkeeseen. Juoksussa ja hiihdossa ollaan pystyssä, pyöräillessä istuvassa asennossa. Oma tapauksensa on vielä uinti, jossa keho on vaakatasossa ja veren palaaminen raajoista sydämeen käy vielä helpommin.

– Kaikkien lajien kilpaurheilijat pystyvät toki nostattamaan sykettä ja käyttämään koko kehon lihaksia suorituksessa, Virtanen sanoo.

Urheilulajien piirteistä syketasoa ohjaa myös se, kannatteleeko liikkuja itse koko vartalon painoa vai onko käytössä ”kannatteleva apuväline”, kuten pyöräillessä.

Syke ei määrää rasitustasoa

Koska sykkeeseen vaikuttaa monta tekijää lajin vaatimuksista liikkujan harjoitustaustaan, ei syketasotestissä saatuja sykearvoja voi suoraan tai edes suoraan verrannollisesti soveltaa toiseen urheilulajiin.

– Rasitustason mittaamisessa sykemittari ei kerro kaikkea, vaan pitäisi päästä mittaamaan myös laktaatin määrää veressä, jos haluaa määrittää tarkemmin rasitustason, kertoo Virtanen.

Harjoituksen keskisyke ei myöskään kerro kaikkea harjoituksen rasittavuudesta.

– Juoksijalle pyörälenkki voi olla matalammasta sykkeestä huolimatta rasittavampi kuin perus juoksulenkki, jos pyöräily on uusi tai vähän harjoitettu laji, Virtanen sanoo.

Jos on käynyt tekemässä syketasotestin juoksumatolla, mistä sitten voi tietää harjoittelevansa oikeilla sykkeillä pyöräillessä?

– Hengitystiheys ja oman jaksamisen kuuntelu ovat hyviä mittareita. Tätä ohjetta ei tietysti voi antaa kokemattomalle kuntoilijalle, mutta mitä enemmän harjoittelua on takana, sitä tarkemmin oppii tunnistamaan omat kynnysvauhtinsa ja tuntemuksensa eri lajeissa, toteaa Virtanen.

Vanha nyrkkisääntö aerobisen kynnyksen tunnistamiseen kuuluu: jos pystyt sanomaan muutaman sanan pituisen lauseen helposti hengitysten välissä, liikut aerobisella alueella. PPP, Pitää Pystyä Puhumaan.

Virtasen mukaan triatlonistit käyvät syketasotesteissä sekä juosten, pyöräillen että uiden, mutta muiden lajien kilpaurheilijoillekaan se ei ole tarpeellista. Omassa päälajissa suoritettu testi riittää.

– Yksittäisiä happomittauksia ja vertailuja sykkeen kanssa voidaan tehdä harjoittelun ohessa, mutta erillinen mattotesti eri lajeissa on harvoin tarpeen, hän arvioi.

Lue myös: Trendiksi nousseessa lämpöharjoittelussa on riskinsä

Hiihtäjä voi tehdä omia testejä hiihtämällä. Kuva: Magnus Östh

Testit ovat kehittymistä varten

Mikko Virtasen mielestä syketasotesteissä numeerisia arvoja ja kuntotestaustakin tärkeämpää on testin perusteella saatavan tiedon siirtäminen käytännön harjoitusohjelmaksi ja -teoiksi.

– Numeerisia arvoja väheksymättä tärkeintä on sittenkin nähdä testissä, millä alueella on menty eteenpäin ja missä on kehitettävää, jotta tämän tiedon voi huomioida harjoittelussa. Tietyn ominaisuuden, kuten peruskestävyyden tai vauhtikestävyyden, kehittämisen voi huomioida eri lajeja harjoitellessa, Virtanen ajattelee.

Monet tulevat testiin kerran vuodessa, mutta Virtasen mielestä kehityskohteiden seuraamiseksi ja tunnistamiseksi hedelmällisempää olisi tehdä testi kaksi tai kolme kertaa vuoden aikana. Kilpaurheilijoiden seurannassa testausasema käyttää myös ns. pikkumattotestejä, joissa testisuoritus on lyhyempi, eikä sitä viedä maksimialueelle asti.

Syketasotestin tulosten ei ole tarkoitus tehdä liikkujasta sykemittarin orjaa.

– On tärkeää oppia luottamaan omaan tunteeseen. Mitä enemmän kokemusta, sitä helpompaa se on.

Tämä artikkeli on julkaistu aikaisemmin sivustollamme ja päivitetty tänään. Hiihtoon ja harjoitteluun liittyviä artikkeleja voit lukea myös ProXCskiing.com-sivustolta.

Kirjottajat: Outi Hytönen/Teemu Virtanen