Veli Saarinen voitti ensimmäisenä suomalaisena maastohiihtäjänä olympiakultaa Lake Placidin olympialaisissa 50 kilometrin hiihdossa 1932. Oman aktiiviuransa jälkeen Saarinen toimi Suomen Hiihtoliiton päävalmentajana vuosina 1937-68 eli pidempään kuin kukaan muu. Saarisen merkitys suomalaiselle hiihdolle on siis ollut suurempi kuin kenelläkään toisella. Hevoskuuri palaa Sotshin olympialaisten kunniaksi muutamiin merkittäviin suomalaisiin hiihtohenkilöihin ja –hetkiin ja aloittaa itseoikeutetusti Veli Saarisesta.

Alla olevat teksti pohjautuu Lauri Järvisen kirjoittamaan historiikkiin Veli Saarisesta: Veli Saarinen ja hänen aikansa Suomen hiihdossa sekä Markku Siukosen toimittamaan 90 Itsenäisen Suomen urheilusankareita teokseen.

Virolahden saaristolaisena ja kalastajana rautaisen pohjakunnon pitkillä soutumatkoilla hankkinut Veli Saarinen nousi hiihtoväen tietoisuuteen 23-vuotiaana Jyväskylän MM-katsastuksissa loppiaisena1926 , jolloin hän sijoittui toiseksi 30 km:llä ja tuli saman tien valituksi Suomen joukkueeseen Lahden FIS:n kongressihiihtoihin (myöhemmin MM-hiihdot).

Arvokisadebyytti oli melkoisen onnistunut, kun saavutuksina olivat pronssi 30 km:llä ja yhdeksäs sija 50 km:llä. Tämän jälkeen Saarinen kunnostautui maailman huipputasolla lähes vuosikymmenen ajan. St.Moritzin talviolympiakisoissa 1928 hän sai vielä tyytyä neljänteen sijaan 18 km:llä, mutta vuotta myöhemmin Zakopanessa tuli ensimmäinen maailmanmestaruus 18 km:llä, ja lisäksi hopea 50 km:llä Anselm Knuuttilan jälkeen.

Ensimmäinen olympiavoitto hankalissa oloissa

Lähtemättömästi Veli Saarinen jäi sitten suomalaiseen urheiluhistoriaan voittamalla ensimmäisen hiihdon olympialaisen kultamitalin 50 km:llä Lake Placidissa 13. helmikuuta 1932, toisen virolahtelaisen Väinö Liikkasen varmistettua Suomelle kaksoisvoiton. Saarisen menestys täydentyi avausmatkana käydyn 18 km:n pronssimitalilla.

Suomen ensimmäinen hiihdon olympiavoitto taisteltiin hankalissa oloissa ja kilpailun peruuttaminenkin oli lähellä. Lämpöaalto sulatti suurimman osan lumesta ja järjestäjät joutuivat kuljettamaan lunta reitille, mikä oli sen ajan keinoilla varsin hidasta. Uurastuksesta huolimatta lunta oli kilpailun alkaessa monin paikoin niin vähän, että nurmikko pisti esiin. Kilpailu oli alun perin suunniteltu hiihdettäväksi yhtenä lenkkinä, mutta lumen vähyys pakotti muuttamaan taipaleen kahdeksi 25 kilometrin kierrokseksi. Myöhemmin tuon lenkin pituudeksi mitattiin 29 kilometriä, joten kilpailulle tulikin pituutta peräti 58 kilometriä. Kilpailun lähtöäkin siirrettiin kahdella tunnilla, jotta reitti saatiin suurin piirtein hiihdettävään kuntoon.

Näin suomalaisen hiihdon ensimmäinen olympiavoittaja muistelee itse tuota ikimuistoista kilpailua.

– Valitettavasti en onnistunut Utterströmin (Sven Utterström Ruotsi, Lake Placidin 18 km:n olympiavoittaja, starttasi 10 minuuttia ennen Saarista.) kiinniajamisessa, sillä minut yllätti ankara suonenveto matkan jälkipuoliskolla, kun kastelin jalkani erään puron ylityksessä ja jouduin hiljentämään vauhtia. Norjalainen Hegge, jonka olin ohittanut paljon aikaisemmin, tavoitti minut uudelleen. Yhden jyrkän rinteen jouduin kapuamaan sivuttaisnousulla. Jalkaani ei käynyt koukistaminen, heti viilsi, eikä suorin polvin voinut päästä ylös. Odottelin, että kouristus helpottaisi, mutta kun se vain jatkui, ajattelin välillä jo keskeyttämistäkin. Yritin kuitenkin pysyä väkisin Heggen perässä. Vedin itseni hammasta purren hartia- ja käsivoimin ylös jalat suorina. Päästyäni tuskaisen työn jälkeen tämänkin mäen harjalle, maasto onneksi muuttui tasaisemmaksi. Vasta seitsemän kilometriä ennen maalia suonenveto hellitti ja pystyin taas pitämään parasta vauhtiani. Kolme, neljä kilometriä ennen maalia kuulin, että Liikkanen on lähestynyt uhkaavasti. Silloin pyysin Heggeltä latua suomeksi; poika ymmärsi ja antoi heti. Kun matkaa oli jäljellä kovin vähän jäljellä, tiesin, että pelin Liikkasen kanssa ratkaisisi se jo harjoituksissa ilmennyt seikka, kumpi meistä olisi tarkempi. Minua onnisti ja voitin Väinön 20 sekunnilla. Utterström hävisi kuutisen minuuttia, eikä häntä näkynyt mailla eikä halmeilla kättä tarjoamassa tämän kilpailun jälkeen, Saarinen muisteli olympiavoittoaan.

Seuraavina vuosina hiihtokuninkaan kruunu kirkastui vielä maailmanmestaruudella 50 km:llä Innsbruckissa 1933 sekä 4 x 10 km:llä 1934, jolloin lisäksi tuli 50 km:n hopeamitali.

Valmentajaksi

Veli Saarinen hiihti uransa viimeiset arvokilpailut 31-vuotiaana talvella 1934 Innsbruckissa. Ikänsä puolesta hän olisi voinut hyvin jatkaa vielä muutaman vuoden, ja erityisesti vuoden 1936 olympialaiset talvikisat kiinnostivatkin. Sen ajan amatöörisäännöt tulivat kuitenkin esteeksi, sillä kaiken tärkeimmän aktiiviurheilijana saavuttanut Saarinen otti syksyllä 1934 vastaan amatöörivalmentajan työn Saksan Hiihtoliiton palveluksessa ja hoiti tehtävää talviolympiakisoihin saakka 1936.

– Vakaa tarkoitukseni oli ottaa osaa vielä kerran osaa olympialaisiin talvikisoihin, mutta nähtävästi minut oli jo ehditty ”laskea ulos” Garmisch-Partenkirchenin kisoja edeltäneenä syksynä, sillä Suomen Hiihtoliitosta ei kertaakaan edes tiedusteltu, millä tavalla olen harjoitellut tai tähtäänkö vielä kisoihin. Elättelin kuitenkin pieniä toiveita, jotta asia järjestyisi vielä viime hetkellä olympiajoukkueemme saapuessa paikan päälle Garmischiin. Saksan olympiakomitea järjesti minulle kuitenkin kylmän suihkun kaksi viikkoa ennen kisojen alkua julistamalla minut ammattilaiseksi, vaikka olin ottanut koko valmennustehtäväni vastaan sillä nimenomaisella ehdolla, että säilyttäisin amatöörioikeuteni. Minusta tosin tuli vain olympia-ammattilainen; muihin kansainvälisiin kilpailuihin sain edelleen osallistua.

Garmischin olympialaisten jälkeen hänet valittiin Suomen Hiihtoliiton päävalmentajaksi 1937. Tässä tehtävässä hän toimi sitten ennätyksellisen pitkään, 31 vuotta, jona aikana hän ehti nauttia niin Heikki Hasun ja Veikko Hakulisen kuin Eero Mäntyrannankin loistokausista.

Esityksen Veli Saarisen kutsumisesta hiihdon päävalmentajaksi tekivät Hiihtoliiton sihteeri Yrjö Kaloniemi ja Virolahden Sammon silloinen puheenjohtaja Eino Raunio. Ainoaksi ehdoksi asetettiin, että Saarinen suorittaisi liikunnanneuvojan pitkän kurssin Vierumäellä. Todettakoon, että vain Suomen Urheiluliitolla oli tähän aikaan päätoiminen valmentaja, mutta Garmischin 1936 olympiakisojen jälkeen tuntui aika olevan kypsä päätoimisen valmentajan palkkaamiseen myös Hiihtoliitossa.

Saarinen sai kurssin jälkeen täysin vapaat kädet ryhtyä toteuttamaan ohjelmiaan Suomen hiihdossa; hänen oli itsenäisesti luotava kaikki harjoitussysteemit. Ja tästä alkoi Saarisen pitkä 31 vuoden työrupeama päävalmentajana. Valintansa jälkeen Saarinen julkaisi pian valmennusohjelmansa, joka sisälsi hänen oman harjoittelunsa rungon. Ja kovia olivat hänen harjoitusmääränsä. Päivittäisten harjoituskilometrien määrä oli 60-70, toisinaan jopa 100 km ja poikkeustapauksessa peräti 117 kilometriä. Kuultuaan Saarisen ohjelmista ruotsalaiset pitivätkin sen toteuttamista mahdottomana ja aivan liian kestävyysvoittoisena pikahiihtoon.

Vinkkejä 50 kilometrin hiihtoon

Saarinen oli ahkera valmennusoppien kirjoittaja ja vuonna 1937 Saarinen antoi seuraavanlaisia ohjeita 50 kilometrin hiihtoon Hiihtoliiton omassa vuosikirjassa.

– On otettava huomioon, että hiihtokilpailut tapahtuvat aina erilaisissa olosuhteissa. Harjoituksissa on siis totuttava hiihtämään kaikenlaisissa oloissa ja kaikilla mahdollisilla keleillä. Ajateltua harjoituslenkkiä ei siis pidä jättää tekemättä, jos sattuukin olemaan huono ilma tai keli. On hyvin tärkeää, että opitaan hiihtämään yksin jo harjoituksissa. Samalla on totuttava pitämään sellaista vauhtia, ettei kilpailuissa tarvitse olla joka hetki tietoinen kanssakilpailijoiden ajoista, sillä ainainen ajatus ”kuinkahan kovaa ne toiset mahtavat mennä” rasittaa aika tavalla kilpailijan hermostoa. Yksin harjoittelemisessa on sekin etu, ettei harjoituskaudella joudu kilpailemaan, mikä hyvinkin useasti tapahtuu kaikista lupauksista huolimatta, jos on toveri mukana.

Veli Saarinen kirjoitti edelleen, että todella hyvä 50 kilometrin hiihtäjä menestyy myös pikamatkalla. Hän korostaa, että sen joka aikoo hiihtää 50 kilometriä, on syytä harjoitella jo nuorena lyhyitä matkoja saadakseen nopeutta; vasta iän salliessa on siirryttävä pitemmille, mutta silloinkin on huolehdittava nopeuden säilymisestä.

– Harjoituksissa on siis otettava huomioon lähinnä nopeuden säilyttäminen, kestävyyden saavuttaminen ja hiihtoteknillinen suoritus. Kestävyys saavutetaan monella eri tavalla, mutta joka tapauksessa on hiihdettävä paljon. Kun tarpeellinen kestävyys on saavutettu, harjoitusmatkat on pyrittävä suorittamaan mahdollisimman nopeaa vauhtia itseään kuitenkaan rasittamatta.

Saarinen saavutti menestystä heti myös valmentajana, sillä Lahden MM-kisoissa 1938 Suomen miehet voittivat Veli Saarisen valmennuksessa ensimmäisen kerran kaikki kolme hiihtomatkaa.

Valmennustyön lisäksi Veli Saarinen toimi Hiihtoliiton toiminnanjohtajana 1949-68. Ja Saarisen vaikutus oli merkittävä siihen, että Vuokatista tuli Suomen hiihtäjien harjoittelukeskus ja Vuokatin urheiluopisto perustettiin.

Veikko Hakulisen 50 kilometrin olympiavoitto Oslossa 1952 ja sotavuosien jälkeen pitkään odotettu hiihtomenestys vankisti Veli Saarisen asemaa päävalmentajana. Oslosta alkoikin Suomen hiihdon uusi menestyskausi, joka jatkui aina Saarisen päävalmentajakauden loppuun saakka hiihtosankareina mm. Kalevi Hämäläinen ja hiljattain menehtynyt Eero Mäntyranta, joka voitti Innsbruckin olympialaissa 1964 kaksi kultaa.

Veli Saarinen toimi Grenoblen olympialaisissa 1968 vielä Suomen päävalmentajana, mutta kisojen jälkeen keväällä uskomaton 31 vuoden päävalmentajakausi päättyi ja Saarisen seuraajaksi valittiin hänen entinen valmennettava Arto Tiainen. Pitkään Saarinen ei ehtinyt eläkepäivistään nauttia, sillä ensimmäisen suomalaisen hiihdon olympiavoittajan taival tuli tiensä päähän jo seuraavana vuotena 67-vuotiaana.

Lokakuun 12. päivänä 1969 Veli Saarinen lähti vaimonsa Sallin kanssa kävelylle Helsingissä. Noustessaan Eläintarhasta Aleksis Kiven kadulle nousevaa mäkeä hän totesi puolisolleen kuntonsa tuntuvan hyvältä ja kiihdytti vauhtia. Juuri mäen päälle päästyä kuuluivat Veli Saarisen viimeiset sanat: ”Nyt se tuli.” Ensimmäinen suomalainen suurhiihtäjä oli hiihtänyt latunsa päähän.

Veli Saarisen saavutuksia:
• olympiakultaa Lake Placid 1932 (50 km hiihto, aika 4:28,00)
• olympiapronssia Lake Placid 1932 (18 km hiihto)
• maailmanmestari 1929 (18 km), 1933 (50 km) ja 1934 (4 x 10 km viesti)
• MM-hopeaa 1929 (50 km) ja 1934 (18 km)
• MM-pronssia 1926 (30 km)
• Salpausselän kisojen voitto 1931 ja 1933

Lähteet:
Järvinen Lauri. Veli Saarinen ja hänen aikansa Suomen hiihdossa. 2001.
Siukonen Markku. 90 Itsenäisen Suomen urheilusankareita. Minerva. 2007.

– Tero Viljanen