Jari Isometsää ei hiihtäjänä kiinnostanut harjoitustuntien keräily vaan tuottava harjoittelu. Hän liputtaa vahvasti pk-harjoittelun puolesta edelleen, mutta kannustaa miettimään, millaista se harjoittelu on. Isometsä kertoi Kestävyysurheilu.fi:n haastattelussa peruskestävyysharjoittelustaan ja harjoittelun rytmityksestä.

Isometsän aikakaudella peruskestävyysharjoittelua tehtiin lajin vaatimusten mukaisesti paljon. Hän on kuitenkin huomannut, että nykyään harjoitusvauhdit ovat matalia ja tuntimäärää pidetään melkein ohjaavana tekijänä. 

– Paljon enempi pitäisi (nykyään) miettiä sitä, mitä siellä tuntien sisällä on. Olen harjoitellut parhaimmillaan 860 tuntia ja voin sanoa, että yhtään minuuttia enempää en olisi pystynyt treenaamaan, Isometsä sanoo.

Hän pitää tärkeänä, että harjoittelussa tulee riittävästi tehoharjoittelua, mutta kannustaa miettimään, millä vauhdilla peruskestävyysharjoittelua tehdään. Hän kärjistää, että peruskestävyysalueen alareunaan sijoittuvaa pk1-harjoittelua voi kyllä tehdä kahdeksankin tuntia päivässä. Tunteja kertyy, mutta mitä muuta harjoitus antaa?

– Itse olen aina ollut sellainen tyyppi, etten ole oikein tykännyt oikein hiljaisista harjoituksista. Minun pk-hiihto tai -juoksu oli sellaista, että olin pk-alueen yläreunassa koko ajan. Hyvin vähän tein pk-alueen alareunassa.

Hän ottaa esimerkin aikuisemmalta iältä Oloksen-leiriltä, jossa päätti kerran Harri Kirvesniemen ja Mika Myllylän kanssa tehdä kolmikon ”tapojen vastaisesti” palauttavan harjoituksen oikein hiljaa hiihdettynä lenkkinä.

– Hiihdimme hiljaa neljä tuntia, syke oli 120–130. Harri sanoi lenkin jälkeen, että tehtiin muuten pitkä lenkki, mutta olikohan tuosta mitään hyötyä. Totesimme sitten Mikan kanssa ettei siitä kyllä ollut, ei tehdä näitä enää. Meillä ei ollut pitkää palauttavaa harjoitusta, palautuksemme oli lepo. Kun oltiin lenkillä, oltiin lenkillä.

Isometsä on havainnut, että monet nuoret hiihtäjät tekevät harjoittelua, jonka hyödyllisyyttä menestynyt trio taannoin pohti.

– Nykypäivänä tehdään aika paljon tosi pitkää ja tosi hiljaista. Ymmärrän, että peruskestävyys ja hapenotto ovat edelleen hiihtourheilussa tärkeimpiä asioita, mutta jos ajatus on se, että sitä saadaan pitkällä ja hiljaisella lenkillä, siitä olen vähän eri mieltä. Peruskestävyyttä pitää tehdä, mutta millaista se peruskestävyys on? Itse olen vahvasti sitä mieltä, että hiljaisen 4–5 tunnin lenkin tekeminen ei johda mihinkään. Mutta se on vain minun mielipiteeni, Isometsä sanoo.

Hän huomauttaa myös, että ihmisiä on erilaisia ja kaikkien elimistölle vaikkapa Isometsän toteuttama harjoittelu ei sopinut silloinkaan.

– Joidenkin elimistö voi vaatia sitä pitkää ja hiljaista lenkkiä, jolla he pääsevät kohtuulliseen hyvään kuntoon. Pitää myös löytää itselleen oikea tapa harjoitella. 

Hetkittäistä aerobisen kynnyksen ylitystä pk-lenkeillä ei pelätty

Isometsällä pk-harjoitukset olivat hyvin harvoin yli 2,5 tuntia. Hän piti 2,5 tuntia rajana siinä, että kestävyys kyllä jo kehittyy.

– Yritin tehdä hyvää ja tuottavaa harjoittelua. Kun aerobinen kynnykseni oli 150, harjoittelun sykekäyrä oli 135–150. Ei koskaan oikeastaan ollut, että olisin tehnyt pk-lenkin sykkeellä 120. Lenkin piti tuntua. Kun ikää ja harjoitusvuosia tuli lisää, hyvin harvoin oli lenkkejä, etteikö syke käynyt nousuissa yli aerobisen kynnyksen. Ei sitä pelätty. Sykemittaria käytettiin harvoin, enemmän mentiin tunteella.

Isometsä ottaa myös yhden konkreettisen esimerkin harjoitusvauhtien merkityksestä:

– Luisteluhiihdossa pitäisi aina hiihtää sopivaa vauhtia, että asento on oikea. Jos lähetään hiihtämään vapaalla 120 sykkeen lenkkiä, sen pystyy tekemään suorilla jaloilla. Silloin työskentelyasento on väärä. Aina, kun lähdin tekemään vähän rauhallisemman lenkin, lähdin perinteistä. Vapaalla pyrin aina hiihtämään niin, että nousuissa mentiin vähintään aerobiselle kynnykselle. Opetin jalat olemaan oikeassa työskentelyasennossa.

Peruskestävyysharjoitusten vauhtien lisäksi oleellista oli harjoitusten rytmitys niin vuoden kuin viikonkin sisällä. Neljän viikon jaksoihin jaetussa harjoitusvuodessa toukokuun jaksoon kertyi maksimissaan ehkä 50 tuntia, kauden viimeiseen ehkä 20 tuntia.

– Jos olisin halunnut tehdä pitkää rauhallista lenkkiä, näihin olisin voinut tehdä molempiin 30 tuntia lisää. Silloin harjoitusmääräni olisi ollut yli 900. Mutta eihän sillä ollut mitään tekemistä tuloksen kanssa. Jos lasketaan tuntien ja tehon määrää, tärkeintä on mitä on tapahtunut heinä-joulukuussa.

Viikon sisällä rytmitys saattoi tarkoittaa sitä, että maanantaista keskiviikkoon harjoittelu oli ”erittäin raakaa”, torstaina ja perjantaina ei tehty ”juuri mitään” ja lauantaina ja sunnuntaina taas harjoiteltiin erittäin kovaa.

– Jos vetää vaan tasaisesti viikko toisensa jälkeen joutuu putkeen, jossa tulee hyvin harjoitusta, mutta kuinka moni on tuottavaa. Rytmitys on tärkeä, ettei viikko ole tasapaksu.

Hän on kiinnittänyt huomiota myös monen nykyhiihtäjän kilpailukauden harjoitteluun.

– Tehdään palauttavaa lenkkiä. Siinä on vaan se vaara, että löytyykö kunto koskaan? Itselläni kovin neljän viikon jakso oli joku 90 tuntia. Siinä ei ollut kävelylenkkejä, se oli kunnon harjoittelua. Kilpailukaudella oli keskimäärin 40–50 tuntia. Nykyään monet harjoittelevat kilpailukaudella 60–80 tuntia. Minusta se on paljon. Meillä oli hyvin voimakkaat rytmitykset.

Hyvän rytmityksen rungon hän oli löytänyt jo Harri Kirvesniemen valmennukseen keväällä 1989 siirtymiseen mennessä. Sen jälkeen vain kilometrit nousivat. Kilometrien merkkaus harjoituspäiväkirjoihin oli Isometsälle tärkeää, sillä ne antoivat ajan lisäksi tärkeää informaatiota.

-Heidi Lehikoinen

Artikkeli on julkaistu alunperin 19.4.2020