Tuomisto, 29, kilpailee liikuntavammaisten pystyhiihtäjien luokassa. Hänen toinen kätensä ulottuu vain hieman kyynärnivelen alapuolelle, mutta menoa se ei ole koskaan haitannut. Maastohiihdossa se tarkoittaa, että hän hiihtää yhdellä sauvalla.

– Harjoittelen vuodessa noin 700 tuntia. Kuusi tai seitsemän vuotta olen satsannut hiihtoon ammattimaisesti. Ei voi sanoa, että taloudellinen tilanne olisi mitenkään hyvä. Tulen toimeen, mutta aika lailla kädestä suuhun elämistä tämä on. Kun ei ole palkintorahojakaan, Tuomisto kuvaa vammaishiihdon huipun arkea.

Urheilija-apurahan lisäksi hänellä on muutamia henkilökohtaisia yhteistyökumppaneita, jotka mahdollistavat satsauksen. Paralympiapronssia Tuomisto saavutti sprintissä 2010. Sitäkin makeamman saavutuksen hän nappasi vuotta aiemmin, kun MM-kotikisoissa Vuokatissa tuli 20 kilometrillä kultaa. Vammaishiihdossa kansainvälinen ura alkoi maailmancupissa Saksan Isnyssä 2002, mutta uran ensimmäiset voitot tulivat kaudella 2007–8. Maailmancupin kokonaiskilpailun Tuomisto on voittanut kahdesti.

– Taso on jatkuvasti koventunut ja laajentunut. Meidän luokassa on nyt toistakymmentä urheilijaa, jotka voivat olla kärkikolmikossa. Kaikki ovat ammattilaisia ja tekevät tätä työkseen, Tuomisto kertoo.

Vammaishiihdon kilpailujen lisäksi hän kiertää talvella paljon kansallisia kisoja. Se tuo tuntumaa omasta kunnosta. Harjoituskaudella tärkeää on ollut kuuluminen maastohiihtomaajoukkueeseen. Se on tuonut laadukkaita leirejä ja tärkeää sparrausta. Leirivuorokausia tulee vuodessa 80–90. Viime vuonna Tuomisto oli maajoukkueen kanssa muun muassa St. Moritzissa kolmen viikon leirillä. Loppuvuoden hän leireili tiiviisti Vuokatissa.

– Harjoituskausi oli nousujohteinen. Kisakauden alku lähti hyvin liikkeelle, ja tulokset olivat kunnon mukaisia. Sen jälkeen, kun olisi pitänyt herkistää, tuli pieniä epäonnistumisia. Sellaisia kisoja, joihin olisin itse tyytyväinen, ei tällä kaudella paljon tullut. Monet pienet asiat ratkaisivat, viimeinen rentous puuttui tekemisestä ja suksienkin kanssa oli epäonnea, Tuomisto sanoo.

Palkintokorokkeelle hän nousi kertaalleen joulukuussa Vuokatissa. Helmi-maaliskuussa Sollefteåssa MM-kisoissa hän oli ilahduttavasti neljäs 20 kilometrin vapaalla. Se on ollut Tuomistolle kaikkein vähiten mieluisa matka, sillä perinteinen on ollut vapaata selvästi vahvempaa varsinkin pidemmillä matkoilla.

– Se oli tärkeää. Kun kunto on hyvä, onnistuminen on mahdollista myös vapaalla. Vaikka siinä se onkin aika lailla päiväkohtaista, tuo neljäs sija luo uskoa, että myös vapaalla on potentiaalia pärjätä. Vapaan eteen tehty työ ei ole mennyt hukkaan.

Monipuolinen lajitausta loi pohjan huippu-urheilulle

Tuomisto on hiihtänyt pikkupojasta lähtien, mutta nuorempana hän harrasti enemmän suunnistusta, yleisurheilua ja palloilua. Yleisurheilussa pikajuoksu oli vahvimpia lajeja. Talvella hän harrasti myös hiihtosuunnistusta. Yleisurheilu jäi ala-asteella, suunnistuksesta tuli hieman myöhemmin vain mukava kesäharrastus. Varsinaisen hiihtoharjoittelun Tuomisto aloitti 16-vuotiaana, mutta tuolloin hän hiihti enemmän oman mielenkiintonsa mukaan. Valmentajaa hänellä ei ollut.

Ilkka Tuomisto vauhdissa Vuokatin laduilla. Kuva: Heidi LehikoinenUudelle tasolle harjoittelussa hän siirtyi 18-vuotiaana, kun valmentajaksi tuli entisenä maajoukkuehiihtäjänä tunnettu Kati Lehtonen (os Pulkkinen). Tuolloin 450–500 tuntia vuodessa harjoitelleen hiihtäjän tekeminen muuttui määrätietoisemmaksi ja pitkäjänteisemmäksi. Valmentaja teki harjoittelusta lajinomaisempaa ja rytmityksestä selkeämpää.

Keväästä 2008 lähtien Tuomistoa on valmentanut Mikko Virtanen. Kaksikkoa yhdistää seura, Ylöjärven Urheilijat. Virtanen kiittelee Lehtosen tekemää pohjatyötä, jonka jälkeen suuriin muutoksiin ei ollut tarvetta.

– Nopeusharjoittelua ja keskivartalon lihaksistoa vahvistavia harjoitteita lisättiin, Virtanen muistelee.
Valmentajalle urheilijan yksikätisyys on suuri haaste vain siinä, että vartalo on automaattisesti toispuoleinen ja jalat kuormittuvat enemmän kuin kaksikätisellä hiihtäjällä.

– Maajoukkueessa olo on tuonut Ilkalle olosuhteita, joissa hän pystyy tekemään hyviä treenejä. Sprinttimaajoukkueen nopeusleireillä mukana olo oli hänelle myös hyvä asia, ja siitä oli hyötyä. Vammaishiihdossa taso on noussut ihan jäätävästi, eikä piiritason puurtamisella pärjää. Ilkka on asenteeltaankin ammattilainen, Virtanen kehuu.

Viime harjoituskausi oli edellistä parempi. Uuden harjoituskauden kynnyksellä Virtanen näkee Tuomistolla kehittämistä vielä kaikissa ominaisuuksissa sekä vapaan hiihdossa.

– Kun Ilkka on viimeisen päälle tikissä, on mitali huippuonnistumisella mahdollinen perinteisellä, Virtanen vakuuttaa.

Sotshin jälkeen mietinnän paikka

Paralympialaisiin on enää vuosi aikaa. Venäläiset tekivät laumana selvää jälkeä jo tänä talvena, eikä taso varmasti laske kotikisojen lähestyessä. Kulunut talvi osoitti silti, että myös suomalaismitali on hiihtoladuilla täysin mahdollinen. Tuomisto luottaa pystyvänsä olemaan urheilijana vielä parempi.

– Vaikea sanoa, kuinka paljon on parantamisen varaa. Perustekemisessä löytyy parannettavaa, perusvauhtia pitää saada hinattua ylöspäin. Sotshia ajatellen koko vuoden täytyy nyt onnistua. Harjoituksellisesti pitää pystyä napsun verran kovempaan. Jaloille tulee paljon kuormitusta, joten siihen pitää saada vaihtelua ja saada sitä rentouden kautta parannettua, Tuomisto miettii.

Kun ura joskus päättyy, tyhjän päälle Tuomiston ei tarvitse jäädä. Rakennusinsinöörin opiskelut ovat lopputyötä vaille valmiit. Nykyään Tampereella vaimonsa kanssa asuvalla Tuomistolla toisena vaihtoehtona on jäädä jatkamaan kotitilaa, jonka monet työt ovat mukavaa vaihtelua lumettomana aikana.

– Kun ehdin, teen kaikenlaista hommaa. Toukotöistä puinteihin, rehuntekoon ja karjan ruokkimiseen, Tuomisto sanoo.

Sotshin paralympialaisten jälkeen on mietinnän paikka, jatkuuko ura.

– Katsotaan, mikä tilanne on. En ole lyönyt lukkoon kumpaankaan suuntaan, Tuomisto sanoo.

– Heidi Lehikoinen