Hiihtoväen kritiikki on kohdistunut pitkälti Magnar Daleniin. Kuva: Hevoskuuri.fiKuten hiihdon ystävät tietävät, pidettiin lauantaina 26.3. hiihtoväen yhteinen kehityskeskustelutilaisuus, tällä kertaa hiihtäjien koolle kutsumana. Palataanpa vielä hetkeksi seuraavana päivänä pidetyn lehdistötilaisuuden antiin.

Sekä hiihtäjien edustaja Sami Jauhojärvi että Maastohiihto ry:n puheenjohtaja Reijo Alakoski kertoivat, että neuvottelut käytiin erittäin hyvässä hengessä ja että molemmat osapuolet lähtivät varsin huojentuneina tilaisuudesta pois parin tunnin istumisen jälkeen. Hyvä niin. Itse lehdistötilaisuuden anti jäi kuitenkin aika vaisuksi. Isoin uutinen oli se, että Magnar Dalen jatkaa sopimuskauden loppuun asti eli kevääseen 2012 saakka. Ja lisäksi Niklas Grönin kanssa neuvotellaan jatkosta. Potkuja ei siis jalkapallon eikä jääkiekon tyyliin kenellekään annettu, eikä siihen tainnut oikein olla taloudellisesti varaakaan.

Parannusehdotuksia mietittiin isolla porukalla ja kotiläksyjä tuli monellekin. Suurin ongelma hiihtäjien mielestä on ollut sisäiset informaatiokatkokset puolin ja toisin. Ja ongelmat ovat henkilöityneet juuri Daleniin. Lisäksi kaivattiin lisää resursseja valmennukseen ja kotimaisen valmentajan palkkausta. Nyt kun on vain kaksi ulkolaista valmentajaa, niin ei ole ihme että informaatiokatkoksia välillä syntyy.

Tästä päästäänkin minun mielestä koko asian ytimeen eli resurssien puutteeseen ja rajallisuuteen suomalaisessa urheilussa. Ja tämä ei koske pelkästään hiihtourheilua, vaan koko suomalaista huippu-urheilua ylipäätään. Tämän asian suhteen huippu-urheilun muutosryhmällä riittää kyllä työsarkaa.

Kilpailu on koventunut monessa lajissa todella rajusti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ja tämä on tarkoittanut myös entistä kovempaa panostusta ja resurssien käyttämistä, jotta menestys olisi mahdollista. Ja valitettavasti Suomi on kuitenkin pieni maa, jolla on rajalliset resurssit käytettävissä urheiluun, varsinkin taloudelliset. Tämä alkaa nyt näkyä lajissa kuin lajissa. Suomessa on pitkään uskottu talkootyön voimaan urheilussa ja tällä tavalla on pitkälti aikaisempien vuosikymmenten arvokisamenestykset tulleetkin. Tämä on ollut todella arvokas voimavara suomalaisessa urheilussa. Nyt näyttää kuitenkin valitettavasti siltä, että huippu-urheilussa talkootyö alkaa tulla tiensä päähän. Pyyteettömiä talkootyön tekijöitä on entistä vaikeampaa löytää seuroissa ja heidän keski-ikänsä alkaa olla varsin korkea. Nykyiset työelämän vaatimukset ja nykyelämän hektisyys ovat sitä luokkaa, ettei urheilun talkootyöhön tahdo enää riittää aikaa. Muutamat harvat tulisielut jaksavat edelleen tehdä töitä rakkaan lajinsa parissa, mutta heidän määränsä vähenee koko ajan.

Tämä näkyy huippu-urheilun kannalta ennen kaikkea valmennuksessa. Hiihdossa ja monessa muussakin yksilölajissa huudellaan päätoimisten valmentajien perään. Mutta mistä löytyisi taloudellisia resursseja heidän palkkaamiseen? Esimerkiksi hiihdon informaatiokatkokset johtuvat hyvin pitkälle siitä, että valmentajien määrää pudotettiin entisestä kolmesta valmentajasta nykyiseen kahteen. Ja kun molemmat ovat vielä ulkomaalaisia, niin ei ole ihme, että katkoksia välillä syntyy. Lisäksi nykysysteemillä Dalen on täystyöllistetty kaikkien eri asioiden hoitamisessa, niin ei ole ihme, että tällaiseen ongelmatilanteeseen on vähitellen jouduttu. Hiihtäjät haluaisivat luonnollisesti lisää valmentajia ja varsinkin kotimaisia, mutta samaan aikaan Maastohiihto ry ilmoittaa, että nykyresursseilla uuden valmentajan palkkaamiseen ei ole varaa. Pelko onkin, että kehityskeskusteluista ja kotiläksyistä huolimatta samat ongelmat esiintyvät myös ensi kaudella hiihtäjien keskuudessa, mikäli lisäresursseja ei jostain löydy.

Suomalainen huippu-urheilu elää tällä hetkellä aivan ilmeisesti jonkinlaista murrosvaihetta. Vanhoilla systeemeillä ollaan kuljettu tiensä päähän ja nyt pitäisi löytää uudet keinot; kuinka hommaa viedä eteenpäin. Ja valitettavasti asia näyttäisi kulminoituvaan tähän yhteen ongelmaan: mistä lisää resursseja, ja varsinkin taloudellisia, suomalaiseen huippu-urheiluun? Ja eihän systeemit todellakaan ole kunnossa, jos esimerkiksi ampumahiihdon maailmanmestari Paavo Puurunen kertoi Puijolla käyttäneensä tähän kauteen omaa rahaa 15 000 euroa, kun juuri minkäänlaista tukea ei ole tullut ulkopuolelta, ei liitolta eikä yhteistyökumppaneilta. Kuinka ihmeessä voi urheilija panostaa ammattimaisesti huippu-urheiluun, jos se täytyy rahoittaa lähes täysin omalla rahalla? Noiden 15 000 euron eteenhän täytyy tehdä jonkin verran ”oikeita” töitäkin. Näitä asioita joudutaan Suomessa varmasti pohtimaan vielä moneen kertaan erilaisissa kehitystilaisuuksissa sekä kukin urheilija oman urheilu-uransa kohdalta. Jotain tarttis asialle kuitenkin tehdä.

– Tero Viljanen